Piispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden pappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa, istuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus Fleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen seurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham Melkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt salin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä, nousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän ääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka julkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.
Kuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja Turun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat tehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun tuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka esi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli hävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten tavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä voi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä pitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi ja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin aavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia alttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne takaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin määräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman Söderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei Kristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös Herran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja kasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä manattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei vaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon vanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää noudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei mihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi ryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.
Luettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan tahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen otettaisiin käytettäviksi.
— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat sikin sokin.
— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt riihissämme! huusi muuan.
— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto lakkasi! ärjyi toinen.
— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois! kuului ääni etehisestä.
— Niin, niin! huudettiin joka haaralta.
Piispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla pontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.
— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun, Upsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka uskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän seurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen kaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat piispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja taikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat todellisen uskonnon esteitä.