— Ajattelen niitä aikoja, jolloin olin vapaana kuin lintu. Se oli elämää!
— Maankuleksijan elämää, niin! Nälissäsi ja kiusaajasi lyömänä kiitit minua polvillasi maaten, kun Turun markkinoilla ostin sinut vapaaksi häneltä.
— Olen katunut sitä sittemmin, katunut katkerasti. Vihoissani ja epätoivossani en silloin tiennyt mitä tein. Mutta mihin elämään olen joutunutkin?
— Olikohan sinun parempi olla maankuleksijana? kysyi Olavi ivaten.
— Oli, olipa niinkin. Kulkea kaupungista kaupunkiin, ehtimiseen olla ulkona Jumalan vapaassa maailmassa ja nähdä uusia ihmisiä, tehdä työtä elatuksekseen, vaikka usein olikin niukkaa, olla toverien parissa, joiden kanssa jaoin ilot ja huolet, niinkuin leivänkin — se oli jotain toista kuin istua täällä vankina ahtaitten, harmaitten muurien takana.
— Olenko sinua siihen pakoittanut? sanoi välittämättä Olavi.
— Ette, mutta te olette viekoitelleet minua kauniilla puheilla ja kullalla.
— Ja sinä noudatit viekoitusta.
— Koska tahdoin päästä kiusaajistani.
— Kas niin, sanoi Olavi ystävällisesti, pian palaamme takaisin Turkuun, ja sieltä saat tulla muassani Tukholmaan. Siiloin tulee toista elämää. Tuo nyt viiniä, ja ollaan iloiset.