Olavi katseli häntä ahnailla silmillä, hänen tuossa seisoessaan takkavalkean punaisessa, välähtelevässä valossa.
— Ritari, sanoi tyttö ikääskuin puoleksi hänelle, puoleksi itselleen, te olette kaunis. Minä seuraan teitä ja palvelen teitä kaiken ikääni, mutta miten pääsen teidän luoksenne — — — enhän minä pääse — —
Olavi lähestyi häntä ja sulki hänet syliinsä. Tytön silmät ummistuivat, ja pelkoa osoittaen lankesi hän polvilleen Olavin eteen, Mutta tämä nosti hänet ylös.
— Ei niin, sanoi Olavi Sverkerinpoika, ei, tule minun syliini.
Hän vei hänet penkille ja pani polvilleen. Silmät ammoillaan tuijotti tyttö häneen silloin, ojensi sitten, torjuen häntä pois ja kauhistuksesta väristen, kätensä eteenpäin ja käänsi silmänsä toisaalle. Olavi painui hänen ylitsensä ja suuteli intohimon kuumentamilla huulilla hänen alastomia hartioitansa.
— Ai, miksi puritte minua! kuiskasi tyttö, pyyhkäisten kädellään tuon suudelman sijaa. Se on merkki, perkeleen merkki. Tunnen miten se polttaa. Näen hampaitten punaiset arvet. Olen nyt ruumiinani sieluineni teidän.
Tytön pää painui hänen olkapäätänsä vasten, silmät menivät umpeen ja povi kuohuili. Oli kuin olisi hän sikeästi nukkunut. Mutta hänen kasvoissaan oli sama hehkuja autuaallisuuden ilmaus kuin äskenkin, suu liikkui ja katkonaisia lauseita tulvaili hänen huuliltaan. Olavi ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, ja hänen silmänsä hehkuivat himoa.
— Ylös, ylös! puhui hän katkonaisesti kuin unennäkijä. Niin on kepeä kiitää ilman halki — hengähtäkäämme hetkinen kirkontornissa — — tahdonpa vääntää vaskea kelloista ja viskata ilmaan — ettei sieluni tule lähemmälle Jumalan valtakuntaa — kuin vaski kelloa — — ooh — kuinka menee — kauvas pois maiden ja metsien poikki — oi kuinka täällä on paljon ihmisiä — soittoa ja tanssia — — — hyi noita hirveitä noita-akkoja — — minä pelkään — — niin, herra mestari, minä luovun Kristuksesta — — — ja kasteesta — ei koskaan rukoilla — kyllä, kyllä, kyllä minä tanssin — näin — selkä selkää vasten — mestari istuu pöydän alla — hän pelaa pitkällä hännällään — kaikki kimaltaa kullalta ja jalokiviltä — kaikki hyppii ja heiluu ———ah! —
Tyttö vaikeni. Hänen jäsenensä kangistuivat, posket kalpenivat ja vaahtoa valui umpeen-pusertuneilta, sinisiltä huulilta. Kuin kuolleena makasi hän Olavin sylissä; raskas hengitys vain ilmaisi hänen elävän.
Olavi kantoi hänet hänen vuoteellensa, koettaen sitten häntä herättää. Mutta se oli mahdotonta. Hän nosti hänen käsivarttansa; se vaipui raskaana alas. Ikääskuin lyijypaino oli laskeutunut hänen jäsenilleen ja aistimilleen.