Tuossa paikassa oli hän poissa.
Vaimo vanhus ryntäsi ovelle ja löi nyrkkiänsä siihen. Raudoitetut lankut tuskin kajahtivat hänen iskuistaan. Ulko-elämästä ei tunkenut ääntäkään vankiluolan sisään, joka oli pitkän, puoleksi maanalaisen käytävän päässä. Virran alituinen kohina vain kuului tähän haudan hiljaisuuteen.
Vaimo huutaa kirkaisi.
— Niin ollos kirottu, Olavi Perkeleenpoika, perheinesi päivinesi! Onnettomuus on vainova sinua niinkuin susi vainoo saalistansa, ja kuolonhetkesi on tuleva sinun vähimmin sitä luullessasi. Ha, ha, ha, luulit pettäneesi minut, mutta itseppä petyit. Juoma, jota nyt sait, oli myrkkyä. Kun himosi hurmaamana syleilet naista, jota mielesi tekee, niin pidätpä, kuin pidätkin, käsissäsi kuollutta ruumista.
TAASEN POHJANMAALLA.
Niilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon kartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen nahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut kerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja talonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän ynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.
Talonpoikain voittoriemu oli rajuinen.
— Avantoon vangit! huudettiin kaikkialta ja heti ryhdyttiin toimeen.
Haavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä hakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun he kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään, hakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla päähän.
Kun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle osaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö: tuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa sanoi pilkallisesti: