Paavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa, jossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa sotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän Mikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima oleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun tahtoi ryhtyä.
Niiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät olevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi, kun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että häntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan pihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska häntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä olevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä pois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun linnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba Fincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli hänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää antaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.
Kylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan. Kuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään kaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi, ja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita toteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli Niilo vakuutettu.
Silloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu kuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla ja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut viekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin oli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen sijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä joku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen rauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin tuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla varoillaan.
Eräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei suinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka taholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän päävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka paljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa. Viimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla, joissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun olivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin, että he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet turvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet sotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa, olivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä ainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui metsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja tappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.
Semmoinen oli sanansaattajan kamala kertomus.
Palaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää lähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma väki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.
Nyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään taloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun oli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä. Hän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua tolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.
Niilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi pois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli hengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin loppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.
Yöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat uhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina taikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan takaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut näkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden välistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei mitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse näkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään vihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui kummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli näkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan heidän perästänsä puiden välissä.