Äärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin eräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja Palainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä, kirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät torppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..
Päivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen joukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat muutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi varustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä palannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut rahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta, jonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus Fleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti kostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika, tiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat rettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten vallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka vakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat hänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää itseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.
Kapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät kaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat, ollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin, eikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham Melkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut että he nyt saisivat rangaistuksensa.
Samassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään, jouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen kellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli lukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu tuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet ratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä ja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös kirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle mestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän taakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin silmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän kuolinvahtinaan.
Mestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi kaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla kuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden silmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen umpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän lausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he tarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin kätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa, hänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti mäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta ylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä iskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Mutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään. Katseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin. Mutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa. Sitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja tuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään. Sen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti Pouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.
Sitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen anteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa talonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen väkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.
Viha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen seuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois surmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat tahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa sortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli Pohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi Ilkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja sotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä häntä vastustaisi.
Nämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen seuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti lähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta, joka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.
Täll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna kiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen, käynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan torpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne kokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä ja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli tainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut häntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin hänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne tänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät viimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa hänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden tunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä pirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan ikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina sirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut haudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja elämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen Pekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla kaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja monta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä jäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat ajatukset.
Silloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja heittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen se heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä sen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän saunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu, hyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului: