"Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!"
Tämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät palkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä pysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen keihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli vain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä alaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä ratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista huolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat heidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva, josta Ferrabraccio oli puhunut.
Kymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja toiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen reunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko kohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat reippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen heidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan, ja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä. Ilman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja hevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset.
Aina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut ainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan hevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen laskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin, sivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät sveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä olivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa aiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa pelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta.
Tällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi häntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään huimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin hän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään oli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi, takajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin, ja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni silmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui toisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti. Francesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti häntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan ja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen vaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja singoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain huumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli saanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa ei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi palkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen tieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä tosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka oli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi takaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon. Kreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. "Nouskaa taakseni, teidän ylhäisyytenne!" kehoitti hän. "Ei ole aikaa", vastasi Francesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä kohti. "Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt kannustakaa!" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi miekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti eteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla ratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen jalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin sillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he, jotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän nyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi, että hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse äskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen ottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota hän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli pettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän koettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt jalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion reunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi, joilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion vankeina.
Noin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen kahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat Urbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa turvassa kaikelta takaa-ajolta.
KOLMAS LUKU
Säkkinen kaulanauha ja kirjava asu
Narri ja munkki olivat joutuneet riitaan, ja — mainittakoon se munkin häpeäksi ja narrin kunniaksi — heidän kiistansa aihe oli nainen. Ja kun munkki oli huomannut, ettei hän mitenkään kyennyt pitämään narrille puoliaan sanoilla, ja kun hänen vartalonsa ja raajansa olivat yhtä pulleat ja vankat kuin toinen oli näivettynyt ja rujomuotoinen, oli hän temmannut jalastaan anturakenkänsä voidakseen sillä ajaa perustelunsa kyllin tehokkaasti ilveilijän kalloon. Silloin oli narri perin arkana olentona livistänyt suinpäin pakoon puiden lomitse.
Juostessaan, narri kun oli, pää käännettynä taaksepäin nähdäkseen, seurasiko tuo kelpo isä häntä, hän ei lainkaan havainnut puolittain sanajalkojen piilottamana loikovaa olentoa eikä ehkä olisi aavistanutkaan siellä olevan ketään, jollei hän makaajan yli harpatessaan olisi kompastunut ja kellojen kilistessä kellahtanut käyrälle nenälleen.