Hän nousi istumaan ähkyen, mihin kirouksella vastasi mies, jonka kupeeseen hän oli kuopaissut liitävillä jaloillaan. Molemmat silmäilivät toisiaan ällistyneinä, toinen lisäksi kiukustuneena, toinen säikähtyneenä.
"Olkoon heräämisenne hyvä, jalo herra!" lausui narri kohteliaasti; sillä herättämänsä miehen ilmeestä ja koosta hän päätteli kohteliaisuuden häntä ehkä parhaiten auttavan.
Toinen tähysti häntä uteliaasti, mikä olikin luonnollista, sillä oudommannäköistä olentoa olisi ollut vaikea löytää Italiasta.
Hän oli kyssäselkäinen, vajamittainen, hentoraajainen: hänen yllänsä oli ihokas ja housut, päässänsä hiippa, jonka toinen puoli oli musta, toinen tulipunainen, kun taas hänen olkapäillensä riippui samasta hiipasta — joka tiukasti kehysti hänen rumia, pieniä kasvojaan — liuskainen kaulus, ja sen jokaiseen kärkeen oli kiinnitetty pieni, hopeinen kello, joka välkkyi auringonpaisteessa ja kilisi hänen liikkuessaan. Tuuheiden kulmakarvojen alta säestivät kirkkaat, pöllömäisen etäällä toisistaan olevat silmät hänen suunnattoman suunsa pahankurisen leikillistä sävyä.
"Kirous sinulle ja sille, joka sinut lähetti!" oli hänen saamansa vastatervehdys. Sitten mies hillitsi kiukkunsa ja purskahti nauramaan nähtyään ilveilijän silmiin välähtäneen pelokkaan ilmeen.
"Pyydän anteeksi — pyydän sitä mitä nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne", rukoili narri yhäti peloissaan. "Minua ajettiin takaa."
"Ajettiin takaa?" kertasi toinen, jonka äänessä soinnahti äkkiä heränneen levottomuuden häive. "Entä suvaitsetko ilmaista, kuka ajoi?"
"Itse piru, naamioituneena dominikaaniveljen järeään ruhoon ja hahmoon."
"Lasketko pilaa?" tuli äkäinen kysymys.
"Pilaako? Jos olisitte saanut hänen ilkeän anturansa olkapäittenne väliin, kuten minä sain, niin ymmärtäisitte, kuinka vähän mieleni tekee laskea leikkiä."