"Tehkää, kuten tahdotte, madonna", puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "mutta jos lähdemme huomenna täältä tai jäämme tänne, ei hän ole seurassamme".
Valentina oikaisi hoikan, viehättävän vartalonsa täyteen mittaansa, niin että hänen silmänsä olivat Gonzagan silmien tasalla.
"Se", vastasi hän, "on minun tai hänen päätettävä asia".
Gonzaga hengähti kiivaasti, ja hänen äänensä kävi uskomattoman kovaksi tavallisesti niin lempeäsävyisen ja lauhasti esiintyvän miehen ääneksi.
"Olkaa varuillanne, madonna", mutisi hän, tullen niin likelle, että jos Valentina olisi vähänkin horjahtanut, olisi hän koskettanut miestä, "sillä jos tämä nimetön sbirro koskaan uskaltaa astua teidän ja minun väliini, niin, kautta Jumalan ja Hänen pyhimystensä, minä tapan hänet! Olkaa varuillanne, sanon!"
Ja kun ovi samassa jälleen avautui, peräytyi hän, kumarsi, pujahti sisälle astuvien hovinaisten ohitse ja pääsi kynnykselle. Siellä joku nykäisi häntä hihan hirvittävistä liuskoista, jotka liehuivat hänen kupeellaan ilmassa kuin linnunsiivet. Hän kääntyi ja näki Pepen, joka kehoitti häntä kallistamaan päätänsä.
"Sana korvaanne, jalo herra. Eräs mies lähti kerran noutamaan villoja, mutta tuli takaisin kerittynä."
Kiukkuisesti sysättyään narrin syrjään Gonzaga katosi.
Valentina vaipui ikkuna-istuimelleen, ja hänen mielessään myllersi sekaisin suuttumusta ja hämmästystä, mikä teki hänen poskensa kalpeiksi ja pani hänen rintansa huohottamaan. Tämä oli ensimmäinen vihjaus, jonka Gonzaga oli koskaan rohjennut lausua häntä koskevista aikeistaan, ja se tila, johon se hänet saattoi, ennusti huonoa miehen lopulliselle menestykselle. Valentinan suuttumuksen olisi Gonzaga jaksanut kestää, sillä hän olisi luullut sen johtuneen hänen omaksumastaan sävystä. Mutta se, ettei Valentina voinut uskoa hänen tosiaankin rohjenneen tarkoittaa sitä, mitä järki vakuutti miehen tarkoittaneen, olisi osoittanut keikarille, kuinka toivoton hänen pyrkimyksensä oli ja kuinka loukkaantunut, kuinka syvästi pahastunut Valentina oli tämän kiihkoisen itsepaljastuksen jälkeen. Silloin olisi Gonzaga käsittänyt, ettei hän ollut koskaan ollut eikä todennäköisesti koskaan olisi neidon silmissä mikään muu kuin palvelija — ja sellainen palvelija, jota hän tästä lähtien pitäisi julkean suuriluuloisena ja senvuoksi loitompana itsestään.
Mutta aavistamatta mitään siitä Gonzaga käveli edestakaisin huoneessaan ja hymyili ajatuksilleen, jotka olivat herkän toiveikkaita. Hän oli kenties ollut hupakko toimiessaan niin nopeasti. Aika ei ollut vielä tullut; hedelmä ei ollut kyllin kypsä poimittavaksi, mutta mitäpä sittenkään merkitsi se, että hän oli etukäteen hieman ravistanut puuta? Hiukan ennenaikaista se kenties oli, mutta se tekisi hedelmän herkemmäksi putoamaan. Hän muisteli, kuinka muuttumattoman hyväntahtoinen ja ystävällisen lempeä Valentina oli aina ollut häntä kohtaan, eikä hänellä ollut älyä oivaltaa, ettei se ollut muuta kuin luontaista herttaisuutta, jota Valentinasta huokui yhtä runsaasti kuin tuoksua kukasta — koska luonto on sen tehnyt sellaiseksi eikä sen tähden, että herra Gonzaga pitää tuoksusta. Kun hän ei sitä jaksanut oivaltaa, paneutui hän nukkumaan autuaan itsevarmana ja myhäili hiljaa itsensä nukuksiin.