Myöskin Aquilan kreivi asteli Leijonan tornin kohdalla olevassa huoneessaan edestakaisin, ennenkuin meni vuoteeseensa, ja hänen kävellessään hänen katseensa osui sellaiseen, mikä kiinnitti hänen huomiotaan ja sai hänet hymyilemään. Huoneen sopessa, hänen varuksiensa joukossa, jotka Lanciotto oli sinne kasannut, heijasti hänen kilpensä valoa, niin että siitä näkyivät Sforzan leijona ja vaakunaan liitetty Aquilan kotka.
"Jos herttainen Gonzaga näkisi vilahduksen tuosta, ei hänen enää tarvitsi koettaa tutkia sukujuurtani", jupisi hän. Ja kiskottuaan vaakunakilven aseistuskasasta hän hiljaa avasi ikkunansa ja sinkautti sen kauas, niin että se loiskahtaen putosi vallihautaan. Sen tehtyään hän kävi levolle, ja hänkin nukkui hymy huulilla, ja hänen mielessään väikkyi Valentinan kuva. Neito tarvitsi voimakasta ja altista kättä ohjaamaan häntä tässä kapinassa Gian Marian aseistettua rakkautta vastaan, ja se käsi, niin Francesco vannoi, olisi hänen, jollei Valentina torjuisi sen tarjousta. Ja niin hän, sopertaen Valentinan nimeä kaihoisen lämpimästi, minkä todellista merkitystä hän ei lainkaan aavistanut, vaipui uneen eikä herännyt, ennenkuin hänet herätti se, että hänen oveansa jyskytettiin. Ja hänen vielä uneliaat aistinsa tajusivat Lanciotton äänen, joka hätäisesti ja levottomasti huusi:
"Herätkää, herra! Ylös, jalkeille! Olemme saarretut."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Vihollinen
Kreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen sisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi hänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja oli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla.
Hänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että monna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi pukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään alakertaan, noudattaen kutsua.
Mennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten ryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa veli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen pitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen kohteliaasti: "Hyvää huomenta", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen Lanciotton sen ulkopuolelle.
Täällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa. Puhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta sitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään kiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen vuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin tukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme, josta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän tervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä olisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan näköisenä virkkoi:
"Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte minun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo saarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän kohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin Gian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta ei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä kamppailu."