Gonzaga istui synkkänä ja nyrpeänä; hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kehnon ja pätemättömän loistavalahjaista miestä kohtaan tuntemasta salavihasta. Mutta aamu toisi hänelle vielä pahempaa.
Urbinon herttua saapui seuraavana aamuna ja ratsasti mieskohtaisesti vallihaudan reunalle seurassaan ainoastaan torvensoittaja, joka kolmannen kerran töräytti puhuttelutoitotuksen linnoituksen asukkaille.
Samoin kuin edellisenä päivänä noudatti Valentina kutsua saattajinaan Francesco, Fortemani ja Gonzaga — viimemainittu kutsumattomana, mutta ei torjuttuna seuraten Valentinan jäljessä, viimeisen kerran koettaen epätoivoisesti säilyttää paikkansa hänen päällikköjensä joukossa.
Francesco oli ottanut ylleen haarniskansa ja tuli puettuna päästä jalkoihin saakka välkkyvään teräsasuun esiintyäkseen tilaisuudessa asianmukaisen arvokkaasti. Sulkatöyhtö nyökkyi hänen kypärissään, ja vaikka hänen silmikkonsa olikin auki, olivat hänen piirteensä kuitenkin kaukaa katsottuina kyllin hyvin päähineen varjojen peitossa.
Sedän näkeminen ei vähääkään liikuttanut Valentinaa. Vaikka herttua olikin kansansa rakastama, ei hän ollut koskaan koettanut rakentaa itsensä ja veljentyttärensä välille läheisen kiintymyksen suhteita. Ja vähemmän kuin milloinkaan ennen pyrki hän nyt vaikuttamaan sukulaisuuden äänen avulla. Hän tuli täydessä sota-asussa, ruhtinaana kapinoivan alamaisensa luokse, ja juuri sellainen oli hänen sävynsä hänen tervehtiessään veljentytärtään.
"Monna Valentina", lausui hän, näyttäen tyyten syrjäyttävän sen seikan, että neito oli hänen sukulaisensa — "niin syvästi kuin tämä kapinoiminen minua surettaakin, ei sinun pidä luulla, että sukupuolesi hankkii sinulle etuoikeuksia tai lempeätä kohtelua. Kohtelemme sinua täsmälleen samoin kuin kohtelisimme jokaista, sinun tavallasi toiminutta kapinallista alamaista."
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina, "en pyydä mitään etuja paitsi sitä, johon sukupuoleni takaa minulle ehdottoman oikeuden ja joka ei ole millään tavoin sodan eikä aseiden yhteydessä. Tarkoitan oikeutta itse määrätä itsestäni, kädestäni ja sydämestäni oman mieleni mukaan. Siihen saakka, kunnes tunnustatte, että olen nainen, jolle on annettu naisen luonto, ja kunnes sen oivallettuanne olette valmis alistumaan siihen ja antamaan minulle ruhtinaallisen sananne siitä, ettette enää ahdista minua Babbianon herttuan kosinnalla, pysyn täällä, uhmaillen teitä, sotilaitanne ja raukkamaista liittolaistanne Gian Mariaa, joka kuvittelee, että rakkaudessa voidaan esiintyä menestyksellisesti aseistettuna ja että tie naisen sydämeen voidaan avata tykinkuulalla."
"Luultavasti saamme mielialasi alistuvammaksi ja paremmin velvollisuudentuntoiseksi, madonna", oli tyly vastaus.
"Ketä kohtaan velvollisuudentuntoiseksi?"
"Sitä valtiota kohtaan, jonka prinsessaksi sinulla on ollut kunnia syntyä."