Korkealta paikaltaan he tarkastivat tasangolla olevaa, kuhisevaa leiriä, jossa puolittain riisuutuneet sotilaat hätäisesti pystyttivät telttoja, vihreitä, ruskeita ja valkeita. Pienessä armeijassa lienee ollut kaiken kaikkiaan satakunta miestä; sen enempää ei Gian Maria turhamaisessa pöyhkeydessään katsonut tarvitsevansa kukistaakseen Roccaleonen. Mutta hänen sotavoimiensa peloittavin osa vieri näyttämölle juuri heidän tarkkaillessaan. Siitä toi etukäteen tiedon härkävankkurien pyörien käreä kitinä; vankkureja oli kymmenen, ja kukin niistä kannatti tykkiä. Niitä seurasi muita vankkureita, tuoden ampumatarpeita ja ruokavaroja leiriytyneelle väelle.

He katselivat uteliaina puuhaista näkyä, ja katsellessaan he näkivät Guidobaldon ratsastavan keskelle leiriä ja laskeutuvan maahan. Muita tilavammasta ja komeammasta teltasta tuli sitten esille Gian Marian lyhyt, pyylevä hahmo; häntä eivät niin kaukaa tunteneet muut kuin teräväsilmäinen Francesco, joka hyvin tunsi hänen muotonsa.

Tallirenki piteli hänelle hevosta ja auttoi hänet satulaan, ja muassaan sama torvensoittaja, joka oli seurannut Guidobaldoa, hän sitten lähti ratsastamaan linnaa kohti. Vallihaudan reunalla hän seisahtui ja nähtyään Valentinan ja tämän seurueen hän otti käteensä töyhdöllä varustetun hattunsa ja kumarsi oljenväristä päätänsä.

"Monna Valentina", huusi hän, ja kun neito senjohdosta astui esille, kohotti hän pienet julmat silmänsä, luoden ylöspäin pahanilkisen katseen ja näyttäen täysikuun muotoiset, kalpeat kasvonsa, jotka olivat vielä tavallistakin vaaleammat — kellahtavan, miltei vihertävän kalpeat.

"Olen pahoillani, ettei hänen korkeutensa setänne saanut teitä taipumaan. Ja kun häntä ei onnistanut, lienee minulla kovin vähän menestyksen toiveita — sanoilla suostuttaessani. Kuitenkin pyytäisin teitä sallimaan minun puhutella päällikköänne, kuka hän lieneekään."

"Päällikköni ovat täällä seurassani", vastasi Valentina rauhallisesti.

"Vai niin! Teillä on niitä useampia komentamassa — kuinka lukuisaa miehistöä?"

"Riittävän lukuisaa", karjaisi väliin Francesco, jonka ääni kypärin sisältä soinnahti ontolta, "pahanpäiväisesti pieksämään teitä ja teidän naista piirittäviä keittiörenkejänne".

Herttua liikahti ratsunsa selässä ja tähysti puhujaa. Mutta kasvoja oli niin vähä näkyvissä, ettei niitä voinut tuntea, samalla kun hänen äänensä oli muuttunut ja hänen vartalonsa oli teräsasussaan toisen näköinen.

"Kuka olet, lurjus?" kysäisi hän.