Hän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä, että hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa salin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän jyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin.
"Ottakaa pyssy", käski hän nopeasti, "ja palvelijani Lanciotto mukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa jokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää minulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he näe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi koko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut." Murheellisen kalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka vihloi tarkkailevaa Gonzagaa.
"Tarvitsin täällä miestä", virkkoi hän, "ja taivas varmaankin teidät lähetti avukseni. Mutta luuletteko", kysyi hän, silmäillen kreiviä tarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen merkkejä, "miesten rauhoittuneen?"
"Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä, ja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä."
"Olen sittenkin vain nainen", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, "ja niinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä kuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman teitä. Jos miehet tekisivät kapinan —"
"He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä", vakuutti Francesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon ritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken levottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet.
Francesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista ilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan oli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa raivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä ihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää kerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen kävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä se Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi perin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun vuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut hän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän — katkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan, Valentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli ollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän pariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi se ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä.
No niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja tämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen kumppani tämä sbirro olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan älyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti, olivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita. Toisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi luonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja jos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili hän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen tilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen.
Varmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco ei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa Valentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän laskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä, ettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä varmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään oli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken tapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei saavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi leskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet tähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa olisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista.
Hän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon ja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen kauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen vanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta keskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa hirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten tahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai ei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli hänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä Guidobaldolta.