"Mutta teidät tapetaan!" parahti Valentina. "Oi, älkää menkö, älkää menkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian Maria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene."
Hänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet — jopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon herättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään kiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus siepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut niin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti. Hänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan rintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa. Hän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka olivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei hän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain hymyili, vaikkakin hyvin hellästi.
"Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän mennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä, että petän sen nyt?"
Senjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen hänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan.
"Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä", huudahti kreivi. "Tulkaa, Ercole!" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas hämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi.
He eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle, syöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä uhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää heitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän, kiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka, näytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan.
He etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti. He olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se äkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan valovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se kiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon käsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti heidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja valppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena, valmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi välttämättömäksi, hän puhui heille.
"Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista", lausui hän vaarallisen tyynesti. "Ettekö ollenkaan häpeä, te raukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä sen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen näyttää uljuutenne loppuvan."
Nyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita hän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion kapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi tekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat kyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli siis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan. Heillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä oli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava kotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos piiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin.
"Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta luuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä uhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin palkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen päälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa emmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko, että ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko teillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä turvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset. Sillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin hän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut ja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä sellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä pidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin — ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin kannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että uhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa ja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin: 'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?"