Ja niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu tehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta hän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään keikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi, otti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat ystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi, koska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää ymmärtäisi häntä väärin.
Gonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä aina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän luki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen oli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen kostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään sitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin.
Ja tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan, vaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon suosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri — korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja ylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti sitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla parempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan. Hän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen ja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen rakastamaansa mieheen kohdistuva.
Siten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen rauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki muut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä suuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs narri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä oli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen muodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla perhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä Gonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen, jota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen silmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui siihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga huomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä eroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa esitti punomansa, älykkään suunnitelman.
Se ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa jumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana vaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja siihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta pyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen vihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen tarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit piirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla. Silloin olisi hänen tilaisuutensa.
Ollen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen, hän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän saattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän käsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas ja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä sen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian Marian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina laskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat hiljaa tunkeutua linnaan pikku portista.
Ja saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat selviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi Gian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen, kuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään ehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin. Hyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi niin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan huvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä.
Kuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään liittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka viimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa, saapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet riemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa Babbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden levottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia varustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että Gian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä, jonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas puolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin sellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa palaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet valtaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan Francesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat yleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan heitä.
Kuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli tuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset tekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin jäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää hänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin vallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia Babbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa myöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä.
Hän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi odottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan linnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan. Guidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen; se ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman kanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa, täytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa juhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään tavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan, uhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena otaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä Guidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja oivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin hän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon herttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi saattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin olisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon — vaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa, ja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään arvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot ruhtinaallisen komeasti.