Kreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo olisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina lienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö ratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän ei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin miestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä hän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä vähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin.
"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?" kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona — häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin kuin hänen naljailunsa.
VIIDES LUKU
Gian Maria
Viikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi kohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei parantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon kaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä kunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä hänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri kaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San Bacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki hakattua ihmisenpäätä.
Lähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin, jotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien liehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti likemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen puistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen kasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan Ferrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä vangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria oli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla, Babbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo huono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi.
Sekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka hän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset, ilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi tietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle kävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty syrjäyttämään hänet.
Ei kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen mielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian Maria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti, sillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi sitä kipeästi sillä hetkellä.
Francesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu palatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden keskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien aineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten pyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen tarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut rahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin kyntömiehen ohjaspoika.
Sisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa, punaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui valittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä kultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka aikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten opillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä.