"Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!" huudahti hän.
"Perin niukasti", vastasi Gian Maria harmistuneesti. "Niin se salaileva vintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos tietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään olleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei suostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän aikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat pyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia murhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni minun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän, oikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan! Cristo buono! Ihmetteletkö, että menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä keihäisiin?"
"Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin tänne elävinä?"
Herttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten.
"Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?"
"Tutkittiin ja tuomittiin? Ei ollut minkäänlaista tutkintoa." Gian Maria pureksi pontevasti hetkisen. "Olin totisesti niin kiihtynyt ja kiukustunut tästä halpamaisesta kiittämättömyydestä, ettei minulla ollut edes älyä rääkkäyttää heitä niin, että he olisivat paljastaneet kumppaniensa nimet. Korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Babbianoon, olivat näiden miesten päät, jotka taivas oli suvainnut luovuttaa käsiini, siellä, missä näit ne tänään."
"Lähetitkö heidät kuolemaan sillä tavoin?" ähkäisi Francesco, nousten pystyyn ja silmäillen serkkuaan hämmästyneen suuttuneesti. "Lähetit sellaisten sukujen jäseniä pyövelin käsiin ilman tutkimusta ja tuomiota? Minusta, Gian Maria, sinun täytyy olla mielipuoli, jos sinä niin ajattelemattomasti voit vuodattaa sellaista verta."
Herttua vaipui taaksepäin tuolissaan ja töllisteli kiihoittunutta serkkuaan. Jörön äkäisesti hän sitten kysyi: "Kenelle sinä puhut?"
"Tyrannille, joka nimittää itseään Italian lempeimmäksi, oikeamielisimmäksi ja auliimmaksi ruhtinaaksi ja jolla ei ole kyllin viisautta oivaltaakseen, että hän omin käsin, omilla ajattelemattoman äkkipikaisilla teoillaan repii perustusta jo ennestään horjuvan valtaistuimensa alta. Etkö jaksa ajatella, että tällainen saattaisi merkitä vallankumousta? Se on murhaamista, ja vaikka herttuat Italiassa turvautuvatkin siihen kovin laajasti, eivät he menettele näin peittelemättä ja uhmaavasti."
Herttuan sielussa kihisi kiukku, mutta vielä voimakkaampi oli hänessä pelko — niin paljoa voimakkaampi, että se työnsi raivon syrjään.