Nuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli hetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä laulavan rakkauslaulua.
"Una donna piu bella assai che 'l sole…"
kuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin, vaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika oli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys, jonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa oviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle.
Huone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja hienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen puu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta laipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin seinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno mestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili ja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa Mantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja emaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen hovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan ääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut veljentyttärelleen Venetsiasta.
Tässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen hovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen isänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista sama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista — istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan silkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen, huolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria päätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen.
Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken, "olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.
Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän huojennuksen ilmeen.
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti, "olemme pahoillamme teidän lähdöstänne".
Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi, moukkamaiseksi rakastajaksi?
"Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi.
"Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.