"Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä naimisiin?" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot kalpeina, rinta huohottavana.
Herttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili häntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti kylmän päättävästi:
"Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani herttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt mene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa alentavia."
"Mutta, teidän korkeutenne", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa äskeisen uhmailun sijalle.
"Mene!" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen arvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja sitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta.
Yksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen rinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden sitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen mielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui.
Hän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea Mantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli etuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita tunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn tuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui pengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan.
Suihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs hänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut tulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä painavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä täynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon loiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat tähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana, särkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan marmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen katseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko suuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään puutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden, puksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän safraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien korkeiden sypressien reunustamina.
Paitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa käreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan sielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta uusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi, ja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä.
"Yksinkö, madonna?" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa hiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä soittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa.