Arka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin se ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä, jotka hän käänsi kumppaniinsa päin.
"Onko jotakin keinoa, Gonzaga?" tiedusti hän tuokion kuluttua.
Tämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin uutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain nopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin innoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli sukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi tehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen.
"Arvelen", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, "tietäväni keinon".
Nyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin.
"Ilmaiskaa se!" pyysi hän kuumeisesti.
Gonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen pelokkaan varovasti.
"Ei täällä", supatti hän. "Urbinon palatsissa on liian paljon korvia.
Suvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä."
He nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin ajan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä marmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille käytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät äänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen suunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä kysymyksellä.
"Neuvon teitä, madonna", vastasi keikari, "avoimesti uhmailemaan".