"Riittääkö tämä sinulle?" kysyi hän narrilta. "Suostutko nyt puhumaan?"
Mutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin heltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä putousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan mahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän kuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut voivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi hänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen ei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan häntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes pelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta ollut.
"Minä puhun", kirkaisi hän. "Laskekaa minut alas, niin saatte tietää hänen nimensä, herra herttua."
"Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin."
Peppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi puhumaan.
"Hän oli serkkunne", huohotti hän, "Francesco de Falco, Aquilan kreivi".
Herttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki.
"Puhutko totta, elukka?" tiedusti hän värisevällä äänellä. "Aquilan kreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?"
"Vannon sen", vakuutti narri. "Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä nimessä laskekaa minut nyt alas!"
Hetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian Marian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen näköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten syöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli babbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että salaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka he aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei ollut sitä aikaisemmin arvannut.