"Arkoja raukkoja olette kaikki!" ivasi hän. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hänen sävynsä kävi tiukemmaksi. "Sellainen en minä ole", vakuutti hän, "joskin menneisyydessä lienen joskus sellaiselta näyttänyt. Olen vihdoinkin herännyt, hyvät herrat. Kuulin tänään Babbianon kaduilla äänen ja näin näyn, ja ne valoivat tulta verisuoniini. Teidän ennen tuntemanne säyseä, pehmeä, hellittelevä herttua on poissa. Leijona on vihdoinkin hereillä, ja saatte nähdä sellaista, mistä ette ole uneksineetkaan."
Toisten nyt katsellessa häntä lisäsi heidän silmiensä vakavuutta pelokkaan ihmettelevä ja kysyvä ilme. Aikoiko hänen järkensä pettää sen hirveän pingoituksen johdosta, joka sitä oli painanut sinä päivänä? Jollei se ollut hulluutta, niin mitä muuta merkitsi moinen hurja kerskailu?
"Oletteko kaikki mykkiä?" kivahti hän silmissään kuumeinen kiilto. "Vai arveletteko minun lupaavan enemmän kuin kykenen täyttämään. Saatte itse päättää, ja pian. Tänään, korkea äitini, samalla kun te matkustatte etelään, kuten meille ilmoititte, lähden minä jälleen pohjoiseen, takaisin Urbinoon. En tuhlaa enää päivääkään. Viikon kuluessa, hyvät herrat, olen Jumalan armosta avioliitossa. Se antaa meille Urbinon kilveksemme, ja Urbinon mukana tulevat Perugia ja Camerino. Mutta ei siinä kaikki. Monna Valentinan mukana saamme ruhtinaalliset myötäjäiset. Miten luulette minun käyttävän ne? Viimeistä floriinia myöten ne menevät sotilaiden aseistamiseen. Pestaan palvelukseeni jok'ikisen vapaan condottan Italiassa. Värvään sellaisen armeijan, jollaista ei ole milloinkaan muulloin nähty, ja sillä ahdistan Valentinoisin herttuaa. En istu täällä kotosalla vartoamassa milloin hän näkee hyväksi tulla, vaan lähden häntä vastaan, ja sen armeijani etunenässä isken hänen niskaansa kuin ukkosen vasama. Niin, korkea äitini", — hän nauroi hulluudessaan — "lammas vainoaa sutta ja repii sitä niin pahasti, ettei se enää ikinä pysty ahdistamaan muita lampaita. Sen teen, hyvät ystävät, ja siitä sukeutuu sellainen kamppailu, jollaista ei ole nähty ammoin sitten menneiden Castracanin aikojen jälkeen."
He tuijottivat häneen, tuskin enää uskoen häntä täysijärkiseksi ja syvästi kummastellen, mistä tämä äkillinen, sotainen kiihko sellaisessa miehessä, jonka luonne oli pikemminkin veltto kuin toimelias, pikemmin pelokas kuin sotainen. Eikä syytä kuitenkaan olisi tarvinnut kaukaa etsiä, jos he vain olisivat vaivautuneet seuraamaan sitä ajatusuomaa, josta hän itse oli antanut heille vihjauksen viitatessaan Babbianon kadulla kuulemaansa ääneen ja näkemäänsä näkyyn. Ääni oli se ääni, joka oli huutanut hänen serkkuaan Francescoa herttuaksi. Juuri se oli herättänyt hänessä raivoisan, polttavan kateuden. Tämä mies oli riistänyt häneltä sekä hänen kansansa että Valentinan rakkauden ja siten virittänyt hänen sydämessään kalvavan halun osoittautua Francescoa paremmaksi ja näyttää sekä kansalle että Valentinalle, että heidän mieltymyksensä oli osunut harhaan. Hän muistutti pelaajaa, joka panee kaikki yhden ainoan heiton varaan, hänen panoksensa olisivat hänen morsiamensa myötäjäiset, ja peli olisi voimien mittely Borgian kanssa. Jos hän voittaisi, olisi hän kunniahohteen verhoama; hän ei olisi ainoastaan kansansa pelastaja ja sen vapaussankari, vaan myöskin maineikas mies, jota koko Italia — tai ainakin Italian se osa, joka oli tuntenut niskassaan Valentinon rautakoron — kunnioittaisi. Siten hän näyttäisi, mikä mies hän oli, ja poistaisi ihmisten mielestä muiston hänen kapinallisesta serkustaan, josta hän aikoi suoriutua.
Hänen äitinsä puhutteli häntä nyt, ja Caterinan sanat olivat varoituksen sanoja, rukousta, ettei hän ryhtyisi millinkään kaikkien mielestä niin suunnattomaan ja kammottavaan seikkailuun sitä asianmukaisesti harkitsematta ja pohtimatta sitä neuvostossa. Sillä hetkellä astui sisälle palvelija, joka lähestyi herttuaa.
"Madonna", ilmoitti Gian Maria, keskeyttäen hänen vakavat sanansa, "olen jyrkästi päättänyt, miten menettelen. Jos vain suvaitsette viipyä vielä tuokion ja istuutua jälleen paikallenne, näette ensimmäisen kohtauksen siitä suuresta draamasta, jota valmistelen." Sitten hän kääntyi odottavan palvelijan puoleen ja tiedusti: "Sanomasi?" "Kapteeni Armstadt on palannut, teidän korkeutenne, ja tuonut hänen ylhäisyytensä."
"Noutakaa kynttilöitä ja päästäkää heidät sitten sisälle!" komensi hän lyhyesti. "Paikoillenne, hyvät herrat, ja te, äitini! Aion olla tuomarina."
Hämmästyneinä ja käsittämättä mitään toiset tottelivat hänen hurjia viittauksiaan ja istuutuivat jälleen paikoilleen valtaistuimen luokse, samalla kun hän meni takaisin korokkeelle ja sijoittui herttualliselle tuolille. Sisään astui palvelijoita, kantaen upeita, taotusta kullasta valmistettuja kynttilänjalkoja, jotka he asettivat pöydälle ja uuninreunukselle. Kun ovi heidän poistuttuaan taaskin avattiin, lisäsi seurueen hämmästystä ulkoa kantautuva rautapanssarien kalina.
Se kävi yhä kovemmaksi, ja toiset odottivat kylminä ja sanattomina, kunnes huoneeseen astui Aquilan kreivi kummallakin puolellaan sotilas, mikä osoitti hänen olevan vangin. Luotuaan seurueeseen nopean, laajan silmäyksen, joka käsitti koko valtaistuimen ympärillä olevan ryhmän, Francesco jäi hiljaa seisomaan — osoittamatta vähääkään kummastelevansa Lodin sielläoloa ja vartoamaan serkkunsa sanoja.
Hän oli hienosti, mutta ei tuhlaavaisesti puettu, ja jos hän tekikin korkean ylimyksen vaikutuksen, johtui se pikemminkin hänen kasvojensa ja ryhtinsä ylevyydestä. Hän oli aseeton ja paljain päin, jollei oteta lukuun hänen aina käyttämäänsä kultaista verkkoa, joka tuntui korostavan hänen hiustensa kiiltävää tummuutta. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, ja hänen katseessaan oli sellainen ilme kuin hänelle hankittu huvitus olisi häntä pahasti tympäissyt.