Keskustelu oli lyhyt, ja sen lopun karkeus oli räikeästi ristiriidassa sen alun muodollisen kohteliaisuuden kanssa. Pian kävi selväksi, että lähettilään varsinainen tehtävä oli rakentaa isäntänsä puolesta riitaa Babbianon kanssa, jotta Borgia saisi järkevän tekosyyn hyökätäkseen herttuakuntaan. Hän vaati, aluksi kohteliaasti ja rauhallisesti, mutta myöhemmin — saatuaan epäyksen — röyhkeän tiukasti Gian Mariaa hankkimaan Valentinoisin herttualle sata ratsumiestä — tai viisisataa jalkamiestä — jotta hänkin osaltaan jossakin määrin auttaisi Caesar Borgiaa tämän aikoessa ryhtyä vastustamaan ranskalaisia, jotka uhkasivat tunkeutua maahan.
Gian Maria ei välittänyt rahtuakaan niistä pidättävistä sanoista, joita Lodi kuiski hänen korvaansa, kehoittaen häntä viivyttelemään, lykkäämään tämän asian siksi, kunnes liitto Urbinon suvun kanssa olisi lopullisesti solmittu ja heidän asemansa vahvistunut niin paljon, että he pystyisivät uhmaamaan Caesar Borgian vihaa. Mutta ei tämä eivätkä ne vihaiset, merkitsevät silmäykset, joita hänen älykäs äitinsä loi häneen, kyenneet hillitsemään häntä. Hän totteli ainoastaan itsepäisen mielialansa ääntä uneksimattakaan niistä seurauksista, joita hänelle saattaisi koitua.
"Viekää Valentinoisin herttualle minulta seuraava vastaus", lausui hän lopuksi. "Ilmoittakaa hänelle, että ne keihäsmiehet, jotka minulla on Babbianossa, aion pitää voidakseni niillä puolustaa omia rajojani hänen rosvomaisia hyökkäyksiään vastaan. Herra da Lodi", lisäsi hän, kääntyen Fabrizion puoleen, malttamatta edes kuunnella, oliko lähettiläällä vielä jotakin sanottavaa, "käskekää opastaa tämä herra takaisin majapaikkaansa ja huolehtikaa siitä, että hänet turvallisesti saatetaan täältä herttuakuntamme rajalle saakka!"
Kun lähettiläs kasvot tulipunaisina ja katse uhkaavana oli poistunut Lodin saattamana, nousi rouva Caterina ihan kuin törkeästi loukatun kärsivällisyyden ruumiillistumana ja syyti karvaita moitteita harkitsemattomalle pojalleen.
"Hupakko!" myrskysi hän. "Tuolla menee herttuakuntasi — tuon miehen kämmenellä." Sitten hän naurahti katkerasti. "Viskatessasi sen pois olet kenties sittenkin tehnyt viisaan valinnan, sillä niin totta kuin taivaassa on Jumala, olet tyyten kelvoton sitä säilyttämään."
"Korkea äitini", vastasi Gian Maria niin arvokkaasti kuin suinkin saattoi aivojensa ollessa niin surkean sekasortoisessa tilassa kuin ne nyt tuntuivat olevan, "teidän olisi viisainta antautua naisentehtäviinne sekaantumatta miehen puuhiin".
"Miehen puuhiin!" pilkkasi rouva Caterina. "Ja sinä hoidat niitä vallattoman pojan tai oikullisen naisen tavoin."
"Minä hoidan niitä, madonna, niinkuin minusta paraalta näyttää, sillä sattumalta olen juuri minä Babbianon herttua", vastasi Gian Maria jurosti. "En ikinä pelkää ainoatakaan maanpinnalla astellutta paavinpoikaa. Liitto Urbinon kanssa on miltei solmittu. Jos Valentino, sittenkun se asia on järjestetty, näyttää hampaitaan, niin — Jumal' auta! — me näytämme omiamme."
"Niin, mutta erotus on se, että hänellä on suden hampaat ja sinulla lampaan. Sitäpaitsi on liitto Urbinon kanssa vielä keskeneräinen. Sinun olisi ollut viisaampaa lähettää lähettiläs takaisin annettuasi hänelle jonkun epämääräisen lupauksen, jonka nojalla olisit saanut kylliksi aikaa lopullisesti järjestääksesi asiat Montefeltron suvun kanssa. Asiain näin ollen ovat päiväsi luetut. Caesarille lähettämäsi sanoman jälkeen hän toimii heti. Omasta puolestani minulla ei ole lainkaan halua joutua hyökkääjän saaliiksi, ja minä poistun Babbianosta etsiäkseni turvaa Napolista. Ja jos saan tarjota sinulle vielä viimeisesi neuvon, on se se, että sinun pitäisi tehdä samoin."
Gian Maria nousi pystyyn ja tuli alas korokkeelta, silmäillen häntä tylsän hämmästyneesi. Sitten hän ikäänkuin apua pyytääkseen katsahti Alvariin, Santiin ja viimeksi Lodiin, joka oli palannut Caterinan puhuessa. Mutta heistä ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja kaikkien silmät olivat vakavat.