Sitten kajahti äkkiä huuto: "Murhaaja!" Sitä seurasi kiukkuisia vaatimuksia, että hänen oli palautettava henkiin uljas Ferrabraccio, Amerini, kansan ystävä, ja ne muut, jotka hän oli äskettäin teurastanut, tai sitten seurattava heitä kuolemaan. Vihdoin kiiri hurjasti hänen korvissaan Aquilan kreivin nimi, joka aiheutti myrskyisen huudon: "Evviva! Eläköön Francesco del Falco!" Ja itsepintainen, muiden seasta voimakkaana kaikuva ääni nimitti häntä jo "il Duca Francescoksi". Silloin kohosi veri Gian Marian aivoihin, ja suuttumuksen aalto sysäsi syrjään pelon hänen sydämestään. Hän nousi seisomaan jalustimissaan, ja hänen silmänsä välkkyivät hänet vallanneesta kateellisesta raivosta.
"Martino!" karjui hän käheästi kapteenilleen. "Keihäät tanaan ja laskettakaa tuon joukon lävitse täyttä neliä!"
Vanttera sveitsiläinen empi, vaikka olikin rohkea mies. Alvaro de Alvari ja Gismondo Santi katsahtivat toisiinsa huolestuneina, ja vanha, säikkymätön valtiomies, jonka sydämessä rahvaan uhkaava myllerrys ei ollut herättänyt vähäisintäkään pelon häivettä, kalpeni kuultuaan tämän määräyksen.
"Teidän korkeutenne", vetosi hän herttuaan, "ette voi tarkoittaa sitä".
"Enkö voi tarkoittaa sitä?" kivahti Gian Maria, samalla kun hänen katseensa siirtyi Santista epäröivään kapteeniin. "Tomppeli!" ärjäisi hän jälkimäiselle. "Tyhmä elukka, mitä varrot? Etkö kuullut sanojani?"
Sekuntiakaan vitkastelematta kapteeni nyt nosti miekkansa koholle ja karjui syvällä kurkkuäänellään miehilleen komennuksen, joka sai heidän keihäänsä painumaan alemmaksi kuin vaakasuoraan. Myöskin rahvas oli kuullut julman komennuksen, ja lähinnä ratsujoukkoa olevat heräsivät tajuamaan vaaransa ja olisivat perääntyneet, jolleivät muut olisi takaapäin sulloutuneet tiukalle ja pitäneet heitä kuoleman vuoksessa, joka nyt syöksyi heitä kohti aseiden kalahdellessa ja käheiden huutojen kaikuessa.
Nyt täyttivät kirkaisut ilman, jossa äskettäin oli sinkoillut äänekkäitä uhkauksia. Mutta väkijoukossa oli joitakuita, jotka eivät halunneet olla tämän teurastuksen toimettomia katselijoita. Puolet torin kivistä lensivät ratsujoukon jäljessä ja putosivat itsepintaisena kuurona sotilaiden varuksille, kolhien useita teräskypärejä niiden kantajien kivuksi ja epämukavuudeksi. Herttuaan itseensä osui kaksi kiveä, ja Santin suojaamattomaan päähän tuli paha haava, josta vuoti runsaasti verta, värjäten hänen lumivalkeita hiuksiaan.
Näin rumalla tavalla he vihdoin saapuivat herttualliseen palatsiin, jättäen jälkeensä kuolleita ja loukkaantuneita osoittamaan tietä, jota myöten he olivat tulleet.
Vihan vimmassa Gian Maria meni huoneisiinsa eikä tullut jälleen näkyviin, ennenkuin hänelle noin kahden tunnin kuluttua ilmoitettiin Caesar Borgian, Valentinoisin herttuan, lähettilään pyrkivän hänen puheilleen.
Yhäti raivostuneena ja kihisten kiukusta hänen osakseen tulleen häpäisevän mielenosoituksen tähden Gian Maria — perin sopimattomalla tuulella sellaista keskustelua varten, joka olisi vaatinut kylmyyttä ja mielenmalttia terävämmiltäkin aivoilta kuin hänen olivat — otti vastaan lähettilään, synkän, pappiskasvoisen espanjalaisen, palatsin valtaistuinsalissa. Herttuan seurassa olivat Alvari, Santi ja Fabrizio da Lodi, samalla kun hänen äitinsä Caterina Colonna istui tuolilla, jonka tulipunaiseen samettipäällykseen oli kullalla kirjailtu Sforzan leijona.