Tämä neuvo oli järkevä, ja vihdoin saatiin herttua taivutetuksi hyväksymään se. Mutta sitä varten tarvittiin hovimiesten loputtomia rukouksia ja suostuttelevan Caterinan purevaa ivaa ja ennustuksia siitä, mikä kohtalo häntä varmasti odottaisi, jos hän kajoaisi niin rakastetun miehen henkeen. Vihdoin hän vasten tahtoaankin jurosti myöntyi tyytymään serkkunsa karkoitukseen. Mutta sen luvatessaan hän tunsi suunnatonta katkeruutta ja harmia, sillä hänen kateuttaan ei olisi voinut rauhoittaa mikään muu kuin Francescon kuolema. Varmastikaan ei mikään muu kuin seurausten pelko, jonka hänen äitinsä oli virittänyt hänen sydämessään, olisi voinut taivuttaa häntä tyytymään Aquilan kreivin karkoittamiseen.
Hän noudatti Martinon ja käski hänen antaa kreiville takaisin miekan. Maanpakosanoman viemisen hän uskoi Fabrizio da Lodille, jonka hän velvoitti ilmoittamaan Francescolle, että hänelle myönnettiin neljäkolmatta tuntia, joiden aikana hänen tuli laittautua pois Gian Maria Sforzan alueilta.
Sen tehtyään herttua perin huonolla tuulella — kääntyi kantapäänsä varassa ympäri, poistui otsa synkkänä herttuallisesta valtaistuinsalista ja meni kenenkään saattamatta omiin huoneisiinsa.
Riemastuneena lähti Fabrizio da Lodi asialleen, jonka hän suoritti, liittäen siihen eräitä kehoituksia, jotka olisivat maksaneet hänen päänsä, jos ne olisivat joutuneet Gian Marian tietoon. Hän nimittäin käytti hyväkseen tilaisuutta taaskin tyrkyttääkseen Francescolle Babbianon valtaistuinta.
"Hetki on hyvin otollinen", huomautti hän, "ja kansa rakastaa teitä varmasti enemmän kuin ainoatakaan ruhtinasta on ikinä rakastettu. Juuri kansan edun vuoksi rukoilen. Te olette sen ainoa toivo. Ettekö suostu tulemaan sen johtajaksi?"
Jos Francesco epäröi tuokion, johtui se pikemminkin kruunun tarjoamistavan herättämistä mietteistä kuin siitä, että tarjous olisi häntä kiehtonut. Kerran — silloin yöllä Sant' Angelossa — hän oli tuntenut kiusausta ja hetkisen kuunnellut häntä valtaan kutsuvan äänen viettelystä. Mutta nyt ei ollut niin. Hän ajatteli kansaa, joka luotti häneen niin vakaasti, joka osoitti häntä kohtaan sellaista ihailevaa rakkautta, jolle hän vuorostaan toivoi kaikkea hyvää ja jota hän olisi mielellään palvellut millä muulla tavoin tahansa paitsi tällä. Hän ravisti päätänsä ja hylkäsi tarjouksen, hymyillen pahoittelevasti.
"Olkaa kärsivällinen, vanha ystävä!" lisäsi hän. "Minä en ole sellaista ainesta, josta saadaan hyviä ruhtinaita, vaikka te niin luulette. Se on sellainen pakottava tilanne, johon en hevin myy itseäni. Minä kaipaan miehen elämää. Fabrizio — vapaata elämää, jota eivät ohjaa neuvonantajat eikä rahvaan mielivalta."
Fabrizion kasvot kävivät murheellisiksi. Hän huokasi syvään, mutta koska hänen ei olisi ollut hyvä kovin kauan viipyä puhelemassa sellaisen henkilön kanssa, joka herttuan silmissä oli valtiopetoksellinen, ei hän voinut itsepintaisesti hokea suostuttelukaan, joiden sittenkin, kuten hän selvästi oivalsi, täytyisi loppujen lopuksi osoittautua hyödyttömiksi.
"Babbianon kansan pelastus", jupisi hän, "olisi myöskin teidän ylhäisyytenne pelastus, koska teidän ei tarvitsisi lähteä maanpakoon, jos suostuisitte ehdottamaani menettelyyn".
"No, mutta tämä maanpakohan sopii minulle mainion hyvin", vastasi Francesco. "Olen ollut joutilaana liian kauan, ja harhailu-into polttaa taaskin suonissani. Katselen vielä kerran maailmaa, ja kun kyllästyn vaeltamaan, voin vetäytyä tiluksilleni Aquilaan, ja siellä Toscanan sopukassa, liian halvassa vetääkseen puoleensa valloittajan katsetta, ei kukaan minua häiritse, vaan saan levätä. Babbianossa, hyvä ystävä, ei minua tämän illan jälkeen enää nähdä. Kun minä olen poissa ja kansa käsittää, ettei se voi saada, mitä haluaisi, se ehkä tyytyy siihen, mitä se voi saada." Ja hän heilautti kättänsä herttuan valtaistuinsaliin vievään oveen päin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset vanhalle ystävälleen ja kädessään miekka ja tikari, jotka kapteeni Armstadt oli palauttanut hänelle, hän poistui reippaasti palatsin pohjoiseen siipirakennukseen, jossa hänen majapaikkansa oli.