Francesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti katseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen.
"Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni."
Ja nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen äskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska Francesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin?
Ja niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella tunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat Babbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja sieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja Fanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden harhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän muilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia.
He ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia auringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon jokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia laakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun juurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet kuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa, jossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen ylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria otti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen aterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti näiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi kiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat pitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla haastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman ajan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi ja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se laski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin sen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja hyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua jälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Herätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon, joustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan norsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa hiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa.
"Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta miestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!"
Ja nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin ymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella miehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta pyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran olivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen pukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat, parkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla koristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa, johon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi kiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen lonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase.
Hänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit sälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria teki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa tuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle ruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden laajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi; sitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin kilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät jälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti.
Kellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon palatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää aikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen päästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra Valdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa serkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita; palvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin uudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset. Eikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan tietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja karkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen pahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti pidättyi lausumasta mielipidettään siitä.