Narrin uteliaisuus
Seuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan palvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen ei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa Metauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan hämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä Urbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja narri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion hupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä erotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta.
"Voitko pahoin?" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin, sillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli.
"En, en", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä suhteessa haihtui. "Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä."
"Puissa suhiseva tuuli, Peppino", selitti Fanfulla.
"En usko —" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki erottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa hivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana.
"Olet oikeassa", virkkoi Francesco. "Se on askelten töminää. Mutta entä sitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla tarinasi loppu!"
"Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?" intti narri. "Tiedänkö minä sen tai välitänkö minä siitä?" tokaisi kreivi. "Tarinasi, mies!"
Vaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa kertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen, vastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti marssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet avoimesti kapinoimaan.
"Herra kreivi", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen tarinansa uudelleen, "ne ovat melkein edessämme".