"Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!" Hän kääntyi toisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan, josta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta kintereillään.
"Palatsille!" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen ympärille lisäsi: "Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja kertoa tarinanne herttualle."
"Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä", vastasi Francesco kylmästi.
"Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttua
Guidobaldoa. Olen Aquilan kreivi."
Heti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi innokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä jättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän hypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki ripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille uutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut. Neiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan olivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin, koska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga.
Hämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja: mutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi sitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen siihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan kanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä saada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään ennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen mielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle tieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja narrilta.
Peppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua uteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen ja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaalla patronallaan ehkä olisi ollut mitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan palvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa kavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen kiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan rohkeasti neito oli toiminut.
"Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?" kummasteli hän. "Mitä varten niin lukuisa henkivartiosto?"
Kapteeni silmäili häntä tuokion.
"Ettekö sitä arvaa?" virkkoi hän. "Ette kenties tunne Roccaleonen linnaa."
"Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta."