"Minä esimerkiksi uskallan", vastasi nuori mies varmasti, "ja samoin uskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan taittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon kallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen."
"Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!" kajautti Ferrabraccio.
"Ratsaille, hyvät herrat!"
"Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat", esteli Fanfulla.
"Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä."
"No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan", tokaisi Ferrabraccio hilpeästi. "He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän ylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat olla likellä."
"Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän", huomautti joku.
"Minulla ei ole ratsua", virkkoi Francesco. "Minä seuraan teitä jalkaisin."
"Mitä!" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen komentovallan käsiinsä. "Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te, da Lodi, olette liian vanha tähän, työhön."
"Liian vanhako?" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa, joka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen silmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan lausuttiin tällainen halventava vihjaus. "Jos aika olisi toisenlainen, Ferrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka paljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —" Hän vaikeni. Hänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa ovella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. "Olette oikeassa, Ferrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa te ratsuni ja lähtekää!"
"Entä te?" kysyi kreivi huolestuneena.
"Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne noiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän päähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He ehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne heidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!"