"Liian myöhäistä", pahoitteli Fanfulla. "Narri lähti tänä aamuna Roccaleoneen liittyäkseen patronansa seuraan." Francesco näytti alakuloiselta.
"Hän joutuu turmioon", valitti hän. "Sillä tavoin vasaran ja alasimen — Gian Marian ja Romeo Gonzagan välissä. Gesú! Hän joutuu turmioon! Ja hän on niin uljas ja niin uhkamielinen!"
Hän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen ikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan. Mutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä vuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa viruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän naisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli senjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin hymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa.
Hän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. "Minä lähden itse". ilmoitti hän.
"Te?" kummasteli Fanfulla. "Entä venetsialaiset?" Eleellä kreivi osoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina tämän naisen kohtaloon.
"Minä lähden Roccaleoneen", kiivaili hän, "nyt heti". Ja hän astui ovelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. "Sanoitte, Fanfulla, ettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille harhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna Valentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja minä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet."
"Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?" tiedusti Fanfulla epäilevästi.
"Aion yrittää sitä."
Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan.
"Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto", virkkoi hän.
"Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccaria
jääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä,
Fanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin."