"Entä minä sitten?" huudahti Fanfulla. "Enkö minä seuraakaan teitä?"
"Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin palaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen minulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni palaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet toiveet."
"Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?"
Francesco mietti tuokion. "Jollette kuule minusta mitään, niin lähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä piiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta jos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä."
"Aquilaan?"
"Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon loppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä herttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää."
Puoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla kalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä, loittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta, sillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat uurastaessaan contadossaan?
He kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja ylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet, kohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue ylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita seurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä naurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli loitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan, joka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja kohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille saakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa olevan, uneliaan locandan edustalle ja herättivät isännän pyytääkseen yösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten sarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun auringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden harmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle sen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna.
Tuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä kaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan olevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo pakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui neliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen vanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta ristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset kohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi muratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet vankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja karkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se saavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä, sirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen.
Ja koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen ja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi satulassa silmäillen linnoitusta miettivästi.