»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua entistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme keskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni välitse, yrittämättä häntä pidätellä?»
»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.
»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen hellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin, huolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»
»En minä tiedä, niihin minä uskon.»
»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja minut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta asti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella ajankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta tavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on liittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin, olisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua silloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin. Voitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun olemme toisemme tavanneet?»
Neitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan vihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa — että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka määräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin, käsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo heikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.
»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen murheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole pelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me saattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun asti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille on varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät, joihin olisit tyytynyt.»
Varakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin, vakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean, säikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä hellästi.
»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon haltuun.»
Tyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi ja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin pukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat hänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi tietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.