»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»
»Vyöhikkö ja hattu?»
»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»
Monsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla. Hän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt, mutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä yhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin samaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.
Naurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä ratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen vyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu Chauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne varakreiville.
»Nämä ovat sinulle.»
Tämä säpsähti melkein kauhuissaan.
»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on välttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»
»Siihen tarvitaan jotakin enemmän…» aloitti toinen.
»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan, ystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»