»Entä jos paljastaisitte itsenne jollakin tavalla!» huudahti hän.
»Se olisi kohtalokasta — meille kaikille. Kehoitin isäänne rukoilemaan menestyksemme puolesta. Teiltä odotan apua varsinaisessa toiminnassa.»
»Teen parhaani, Jumala tietää, että koetan parhaani», vakuutti poika. Blood nyökkäsi miettiväisenä ja enempää ei puhuttu ennen kuin he törmäsivät Encarnacionin korkeaan kylkeen. Don Esteban kiipesi ylös ja aivan hänen kintereillään seurasi kapteeni Blood.
Keskilaivassa seisoi amiraali itse heitä vastassa. Hän oli kaunis, ylpeä mies, pitkä ja jäykkä ja hieman harmaampi ja vanhemman näköinen kuin Don Diego, jota hän paljon muistutti. Hänen seuranaan oli neljä upseeria ja dominikaanikunnan mustavalkoiseen pukuun puettu munkki.
Amiraali levitti käsivartensa syleilläkseen veljenpoikaansa, jonka jäykistävän pelon hän erehtyi luulemaan mielihyvän aiheuttamaksi kiihtymykseksi, ja puserrettuaan häntä rintaansa vasten kääntyi tervehtimään Don Estebanin seuralaista.
Peter Blood kumarsi soreasti, täysin levollisena, ainakin ulkonäöstä päättäen.
»Olen», ilmoitti hän kääntäen nimensä espanjankieliseksi, »Don Pedro Sangre, huono-onninen herrasmies Leonista, jonka Don Estebanin mainio isä vastikään pelasti sotavankeudesta.» Ja muutamin sanoin hän tekaisi jutun niistä olosuhteista, joissa hän oli joutunut vangiksi ja joissa hän taas oli pelastunut Barbados-saaren kirottujen kerettiläisomistajien kynsistä.
»Benedicamus Dominus», sanoi munkki puheen lomaan.
»Ex hoc nunc et usque in seculum», vastasi Blood, teko-paavinuskoinen, ja loi silmänsä alas.
Amiraali ja hänen neljä seuralaistaan kuuntelivat häntä osaaottavasti ja toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Sitten seurasi pelätty kysymys.