Don Esteban tuijotti häneen silmät selällään, voimatta uskoa hänen puhettaan.
»En usko teitä», sanoi hän sitten.
»Mutta teidän täytyy. Olen lääkäri ja tunnen kuoleman, kun näen sen tulleen.»
Syntyi äänettömyys, ja sen aikana tuli nuorukainen vakuuttuneeksi asian todenperäisyydestä.
»Jos olisin tiennyt sen», sanoi hän vihdoin ääni käheänä, »niin te riippuisitte tällä hetkellä Encarnacionin raakapuussa.»
»Minä tiedän sen», sanoi Blood. »Olenkin tässä juuri miettinyt, kuinka ihmisten tietämättömyyttä on tarpeen tullen soma käyttää hyväkseen.»
»Mutta te roikutte vieläkin raakapuussa», raivosi nuorukainen.
Kapteeni Blood kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Silti hän ei jättänyt uhkausta huomioonottamatta, eikä sitä tehnyt liioin Hagthorpe eivätkä muutkaan, jotka sen kuulivat. Sen huomasi selvästi siinä neuvottelussa, joka samana iltana pidettiin kapteenin hytissä.
Neuvottelu koski sitä, mitä espanjalaisille vangeille tehtäisiin. Ottaen huomioon, että Curacaoon ei nyt ollut yrittämistäkään, koska heidän vesi- ja muonavarastonsa olivat sangen vähissä, ja että Pitt oli niin heikossa tilassa, ettei hän vielä pystynyt ohjaamaan laivaa, päätettiin purjehtia Hispaniolan itäpuolitse sen pohjoista rannikkoa pitkin Tortugaan, merirosvojen tuttuun, laittomaan satamaan, jossa heidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa ahdistettaviksi.
Nyt nousi kysymys siitä, viedäkö vangit laivan mukana Tortugaan vaiko panna heidät veneeseen ja antaa heidän itsensä yrittää Hispaniolaan, joka oli vain kymmenkunnan mailin päässä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puolusti Blood itse.