Tehtyään kerran päätöksensä hän ryhtyi toimekkaasti työhön. d’Ogeron, kuvernööreistä avuliain, lainasi hänelle rahaa, jotta hän voisi varustaa laivansa asianmukaiseen kuntoon. Sen nimen hän oli vaihtanut Arabellaan. Se tapahtui kuitenkin joltisenkin arvelun perästä, sillä hän pelkäsi, että hän siten paljastaisi sydämensä salaisuuden. Mutta hänen barbadoslaiset ystävänsä pitivät sitä vain ilmauksena siitä aina-valmiista pilkanteosta, jota heidän päällikkönsä niin viljalti harrasti.
Niiden neljänkolmatta seuralaisen lisäksi, jotka hänellä jo oli, hän lisäsi vielä kolminkertaisen summan miehiä, jotka hän harkiten ja varoen — hän oli poikkeuksellisen tarkka ihmistuntija — valitsi Tortugan seikkailijain joukosta. Kaikkien kanssa hän teki Rannikon veljeskunnan kesken tavanmukaisen sopimuksen, jonka pykälien mukaan kunkin tuli saada osansa saadusta saaliista. Mutta muussa suhteessa se poikkesi tuntuvasti veljeskunnan säännöistä.
Arabellalla ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen tottelemattomuus tai epäjärjestys, jotka olivat niin tavallisia merirosvojen aluksilla. Niiden, jotka hän otti mukaansa, oli sitouduttava tinkimättä tottelemaan ja alistumaan hänen sekä vaalin perusteella asetettavien upseerien komentoon. Ne, joita ei sanottu pykälä miellyttänyt, saivat lähteä jonkun muun komentoon.
Joulukuun lopulla, kun pyörremyrskyt olivat puhaltaneet itsensä väsyksiin, hän lähti merille laivallaan, joka oli hyvin varustettu sekä aseistuksen että miehistön puolesta, ja ennen kuin hän seuraavassa toukokuussa palasi pitkältä ja vaiheikkaalta purjehdukseltaan, oli kapteeni Peter Bloodin maine kuin väreet tuulispään edellä levinnyt yli Karibian meren. Vähien Antillien luona oli aivan alussa syntynyt taistelu erään espanjalaisen kaljaasin kanssa ja se oli päättynyt espanjalaisen ryöstämiseen ja upottamiseen. Rio de la Hachan luona oli tarkoituksenmukaisesti sijoittamalla useampia rosvolaivoja suoritettu rohkea hyökkäys espanjalaisen helmiä kuljettavan laivaston kimppuun ja siltä oli saatu erinomaisen rikas helmisaalis. Manterelle oli tehty retki Sancta Marian kultakentille, mutta kertomus siitä on tuskin joka kohdaltaan uskottava, ja sitä paitsi oli tehty joukko pienempiä retkiä, joilta kaikilta Arabellan miehistö palasi uljaana ja rikkaana, joskaan ei aivan vahingoittumattomana.
Ja niin tapahtui, että ennen kuin Arabella ennätti seuraavassa toukokuussa kotiin varustelua ja korjauksia varten — sillä se ei ymmärrettävästi ollut vailla vaurioita — oli sen ja sen kapteenin, Peter Bloodin, maine levinnyt Bahama-saarilta Vähille Antilleille ja Uudesta Providencesta Trinidadiin.
Kaikuja maineesta oli levinnyt Eurooppaankin, ja Jaakko-kuninkaan hoviin oli Espanjan lähettiläs kiiruhtanut tuomaan vihaiset moitteensa, joihin oli vastattu, että kapteeni Bloodin edesottamuksia ei suinkaan tulisi katsoa Englannin kuninkaan käskystä toimitetuiksi vaan että tämä Blood oli todellakin tuomittu kapinallinen, karannut orja ja että jokainen toimenpide, johon hänen katolinen majesteettinsa hänen kiinnisaamisekseen ryhtyisi, saavuttaisi kuningas Jaakko Toisen sydämellisimmän hyväksymisen.
Don Miguel de Espinosalta, Espanjan Länsi-Intian vesien amiraalilta, ja Don Estebanilta, hänen veljenpojaltaan, joka purjehti amiraalin kanssa, ei suinkaan puuttunut hyvää tahtoa saada vedetyksi seikkailija raakapuun nenään roikkumaan. Heille oli Bloodin vangitseminen, josta nyt oli tullut kansainvälinen asia, myös perheasia.
Espanja ei säästänyt — Don Miguelin suun kautta nimittäin — uhkauksiaan. Ne tunkeutuivat Tortugaankin ja niiden mukana vakuutus siitä, että niiden takana ei ollut ainoastaan hänen oman maansa, vaan myös Englannin kuninkaan arvovalta.
Mutta nämä uhkaukset eivät pelottaneet kapteeni Bloodia. Eikä ollut todennäköistä, että hän niiden vuoksi aikoisi jäädä Tortugan suojiin happanemaan. Sillä kaikesta siitä, mitä hän ihmisten puolelta oli saanut kärsiä, oli hän valinnut Espanjan syntipukikseen. Siten hän arveli palvelevansa kahta tarkoitusta: hän sai hyvitystä ja palveli samalla ei tosin stuartilaista kuningasta, jota hän halveksi, vaan Englantia ja sen kautta koko sivistynyttä ihmiskuntaa, jolta julma, petollinen, ahnas ja tekopyhä Kastilia koetti estää kaiken yhteyden Uuden maailman kanssa.
Eräänä päivänä, kun hän Hagthorpen ja Wolverstonen kanssa istui piipun ja rommipullon ääressä eräässä rantapuolen ummehtuneessa ja tervankatkuisessa kapakassa, tervehti häntä upeapukuinen merirosvo, jolla oli yllään kullalla reunustettu musta satiinitakki ja uumillaan jalan levyinen punainen vyö.