TORTUGA
On jo aika avoimesti ilmoittaa se tosiasia, että kertomus kapteeni Bloodin seikkailuista kiittää säilymisestään aikakirjoissa kokonaan Jeremias Pittin, somersetshireläisen laivankapteenin ahkeruutta. Paitsi sitä, että tämä miellyttävä nuori mies oli taitava purjehtija, hän näkyy olleen myös väsymätön kynäniekka, ja hänen kynänsä sujuvuus näyttää olleen läheisissä tekemisissä sen kiintymyksen kanssa, jota hän ilmeisesti tunsi kapteeni Bloodia kohtaan.
Hän piti Arabellan, nelikymmentykkisen fregatin, lokikirjaa ja hoiti laivurin tai kuten nykyään sanoisimme, purjehdusupseerin tointa laivalla. Ja lokikirjaansa hän piti tavalla, jota en koskaan ole kenenkään nähnyt pitävän. Se käsittää parikymmentä samankokoista osaa, joista toisia on kokonaan kadonnut, toisista taas puuttuu niin paljon lehtiä, että niistä on sangen vähän hyötyä. Ja jos niitä työläästi tutkiessani — niitä säilytetään muuten herra James Speken kirjastossa Comertonissa — olen usein katkerasti valittanut niiden hukkaanjoutumista, niin olen toiselta puolen ollut syvästi tuskastunut säilyneiden osien suunnattomaan monisanaisuuteen ja pitkäveteisyyteen ja minun on ollut äärimmäisen vaikea saada sekasortoisesta kokonaisuudesta seulotuksi todella tärkeimmät asiat.
Ensimmäisessä lokikirjassaan Pitt kertoo miltei yksinomaan niistä Bloodin vaiheista, jotka sattuivat ennen hänen ensimmäistä Tortugaan tuloaan. Tätä osaa sekä Tannattin kokoamaa »Valtiollisia oikeudenkäyntejä» olen pääasiassa — vaikkakaan en ainoina — lähteinäni käyttänyt tähän mennessä.
Pitt panee suuren painon sille tosiasialle, että ne olivat juuri ne seikat, joista minä nimenomaan olen puhunut, ja yksinomaan ne, jotka saivat Bloodin hakemaan ankkuroimispaikan Tortugasta. Hän väittää monisanaisesti ja kiivaasti, joka puolestaan todistaa, että vastakkaisiakin mielipiteitä on ilmaantunut eräillä tahoilla, ettei Bloodilla eikä myöskään hänen onnettomuustovereillaan ollut vähintäkään aikomusta yhtyä merirosvoihin, jotka Ranskan puolivirallisen suojeluksen alla olivat Tortugasta tehneet itselleen pesäpaikan, josta käsin he saattoivat mielin määrin tehdä säälimättömiä rosvoretkiään pääasiassa Espanjan kustannuksella.
Hänen alkuperäinen tarkoituksensa, kertoo Pitt, oli matkustaa Ranskaan tai Hollantiin. Mutta odotellessaan pitkät viikot laivaa, joka olisi vienyt hänet jompaankumpaan maahan, pienenivät hänen mahdollisuutensa pienenemistään, kunnes ne vihdoin kokonaan häipyivät. Hänen kronikoitsijansa luulee myös huomanneensa ystävässään jonkinlaista salaista murhetta, ja hän arvelee, että syynä siihen oli väkevä länsi-intialainen paloviina, jonka väärinkäyttöön Blood nyt toimettomuuden päivinään oli tehnyt itsensä syypääksi, vaipuen siten niiden hurjien seikkailijain tasolle, joiden kanssa hän maalla ollessaan seurusteli.
En usko, että Pitt tässä asiassa olisi syyllinen siihen, että hän erityisestä pyynnöstä koettaisi puolustella sankariaan. Luulen puolestani, että Peter Bloodilla näihin aikoihin oli enemmänkin mieltämasentavaa mietittävää. Ennen kaikkea Arabella Bishop — eikä meillä ole oikeutta tehdä epäilyksen alaiseksi sitä, että tämä ajatus häntä askarrutti mitä suurimmassa määrin. Hän oli suunniltaan sen kiduttavan tunteen johdosta, jonka saavuttamattoman halajaminen aiheuttaa. Hän kaipasi Arabellaa, mutta tiesi hänen olevan saavuttamattomissa, peruuttamattomasti ja ainaisesti. Myöskään ei hänellä pyrkiessään Ranskaan tai Hollantiin ollut minkäänlaista selvää ja toteutettavaa suunnitelmaa päästyään jompaankumpaan maahan. Hän oli kerta kaikkiaan karannut orja, henkipatto omassa maassaan ja koditon hylkiö muissa maissa. Hänelle jäi vain meri, joka on vapaa kaikille ja erityisen viekoitteleva niille, jotka tuntevat olevansa sotakannalla ihmiskunnan kanssa. Kun siis otamme huomioon hänen seikkailijaverensä, joka jo aikaisemmin oli ajanut hänet harhailuihin pelkän seikkailunhalun vuoksi, ja kun ajattelemme, että tätä halua nyt oli suuressa määrin lisännyt henkipattona elämisestä aiheutuva häikäilemättömyys sekä että hänen harjaantuneisuutensa ja taitavuutensa merisota-asioissa äänekkäästi tehosti viettelystä, saatammeko silloin ihmetellä tai rohkenemmeko ehkä moittia häntä siitä, että hän vihdoin sortui kiusaukseen? Ja muistakaamme, etteivät viettelijöinä esiintyneet ainoastaan rohkeat merirosvot, joiden tuttavuuteen hän joutui Tortugan pahamaineisen sataman kapakoissa, vaan myös M. d’Ogeron, saaren kuvernööri, joka kantoi satamaveronaan kymmenykset kaikesta saaliista, mikä tuli lahteen, ja joka sitä paitsi ansaitsi suunnattomasti toimittamalla pyydettäessä rahansijoituksia Ranskaan. Ammatti, joka saattoi tuntua vastenmieliseltä, kun siihen kehoittivat kaikenkarvaiset likaiset, puolihumalaiset seikkailijat, metsästäjät, metsätyöntekijät ja helmenpyytäjät — englantilaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia — muuttui kunnioitettavaksi, miltei viralliseksi rosvoustoimeksi, kun sitä suositteli kohtelias, keski-ikäinen gentlemanni, joka edustaessaan ranskalaista Länsi-Intian kauppakomppaniaa näytti edustavan itse Ranskanmaata.
Sitä paitsi olivat kaikki ne miehet — niistä ei tehnyt poikkeusta edes Jeremias Pitt, jonka veri taukoamatta ja pakottavasti kutsui merille — jotka Peter Bloodin kanssa olivat pelastuneet Barbados-saaren orjuudesta ja jotka tietysti eivät kuten hänkään tienneet minne kääntyä, päättäneet järjestään liittyä suureen Rannikon veljeskuntaan, kuten rosvot itseään nimittivät. Ja he yhtyivät kehoittelemaan Bloodia toisten neuvojien kanssa ja pyysivät häntä jäämään johtajakseen, kuten tähänkin saakka, Barbados-saarelta lähdettyä, vannoen seuraavansa häntä uskollisesti veipä hän heidät minne tahansa.
Ja niin, kootakseni muutamaan sanaan kaiken sen, mitä Jeremias on asiasta kertonut, Blood antautui vihdoin sekä ulkonaisen että sisäisen pakon ahdistamana ja heittäytyi kohtalon tuuditeltavaksi. »Fata viam invenerunt», lausui hän itse siitä.
Luulen, että hänen pitkälliseen vastustelemiseensa oli syynä Arabella Bishopin muisto. Se seikka, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan, ei paljoakaan painanut vaa’assa silloin eikä myöhemminkään. Hän tajusi elävästi, miten tyttö ylenkatsoisi häntä, kun saisi kuulla, että Blood oli ruvennut merirosvoksi, ja vaikka se vasta oli kuviteltua, kärsi hän siitä jo nyt kuin olisi se ollut tapahtunut tosiasia. Vaikka hän koetti tukahduttaa tuota tunnettaan, ajatteli hän kuitenkin alituisesti tyttöä. Hän tinki omantuntonsa kanssa, jota tytön muisto piti niin arveluttavan toimeliaana. Hän vannoi itselleen, että tytön muisto aina tulisi pysymään elävänä auttamassa häntä pitämään kätensä niin puhtaina kuin suinkin oli mahdollista miehelle, joka ryhtyi niin hurjaan ammattiin kuin hän juuri oli antautumassa. Ja niin jäi tuo muisto katkeransuloisena mutta puhdistavana voimana asustamaan hänen sielussaan, vaikka hän ei voinutkaan toivoa koskaan saavansa tyttöä omakseen, eipä edes nähdäkseenkään häntä. Rakkaus, joka ei koskaan toteudu, pyrkii usein jäämään ihmiselle johtavaksi ihanteeksi.