»Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni.
Herra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette ikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole huomannut sitä.»
Mutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti siitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä. Se oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli piiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan huonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin, jotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka istui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman näköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui.
Sitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen ovipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin kauluksesta ja veti hänet päivänvaloon.
»Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen otus?»
Herra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut ja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman edelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt livistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko sukuluettelon nuorelle kapinalliselle.
»Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin serkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman everstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison hovinaisena.»
Sekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta kun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein nasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen.
»Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä olkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa minusta.»
»Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä teille seuraa.»