Koska he olivat jo olleet lähtövalmiina viimeiset neljäkolmatta tuntia, ei heillä ollut mitään viivyttelemisen syytä, vaan he päättivät ryhtyä toimeen seuraavana aamuna.
Kapteeni Blood oli niin varma menestyksestään, että hän heti vapautti panttivankeina pitämänsä kaupunkilaiset, vieläpä neekeriorjatkin, jotka muiden mielestä olivat laillista sotasaalista.
Ainoa varovaisuustoimenpide, johon hän ryhtyi vapauttamiensa vankien suhteen, oli se, että hän komensi heidät kirkkoon ja lukitsi heidät sinne odottamaan vapauttajikseen niitä kaupunkilaisia, jotka piankin palaisivat kotiinsa.
Vietyään sitten kaiken miehistönsä laivoihin ja sullottuaan aarteet niiden uumeniin nostivat merirosvot ankkurinsa ja lähtivät purjehtimaan estettään kohti kullakin laivalla perässään kolme intiaanipirogia.
Nähdessään heidän komean tulonsa keskipäivän täydessä valossa valkoisten purjeiden loistaessa auringon väikkeessä hykerteli amiraali pitkiä, kapeita käsiään tyytyväisyydestä ja nauroi hiljaa itsekseen.
»Vihdoinkin!» huudahti hän. »Nyt Jumala antaa heidät minun käsiini!» Hän kääntyi takanaan seisovan upseeriryhmän puoleen. »Ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua», sanoi hän. »Sanokaa nyt, herrat, enkö ollut oikeassa, kun odotin kärsivällisesti. Tässä loppuvat nyt hänen katolisen majesteettinsa alamaisten kärsimykset, jotka tuo jumalaton mies, Don Pedro Sangre, kuten hän kerran itseään nimitti, on aiheuttanut.»
Hän kääntyi antaakseen jonkin määräyksen, ja linnoituksessa kuhisi kuin ampiaispesässä. Miehistö seisoi jo tykkien ääressä sytyttimet valmiina kädessään, kun linnoituksesta huomattiin, että merirosvot kääntyivät hieman länteen, yhä kuitenkin Palomassaarta kohti. Espanjalaiset katselivat heidän liikehtimistään hämmästyneinä.
Puolentoista mailin päässä linnoituksesta länteen ja puoli mailia saaren rannasta — juuri matalikon reunaan, josta Palomassaareen eivät päässeet muut kuin matalakulkuisimmat alukset — laskivat merirosvojen neljä laivaa ankkurinsa aivan espanjalaisten näkyvissä, mutta tarkalleen poissa heidän voimakkaimman tykkinsä ulottuvilta.
Amiraali nauroi pilkallisesti.
»Ahaa! He epäröivät, nuo englantilaiset koirat. Por Dios, kyllä heillä on syytäkin siihen.»