Eläimet jäivät niiden merirosvojen käsiteltäviksi, jotka tavallisissa oloissa harjoittivat hirvenmetsästystä ja sen johdosta tiesivät, miten nauta oli paloiteltava, ja heiltä meni miltei kaksi viikkoa ruhojen suolaamisessa ja säilöönpanossa lahden rantamalla.
Sillä välin pantiin laivoja uudelleen merikuntoon, ja kapteeni Blood pohti ankarasti arvoitusta, jonka ratkaisusta heidän pelastuksensa riippui. Hän hankki itselleen intiaanivakoojia, ja nämä toivat hänelle tiedon, että espanjalaiset matalan veden aikana olivat pelastaneet Salvadorista kolmekymmentä tykkiä ja siten lisänneet ennestään ylivoimaiseen tykistöönsä vielä yhden patterin. Vihdoin teki kapteeni Blood itse tiedusteluretken sinne siinä toivossa, että hän itse paikalla keksisi jonkin hedelmällisen juonen. Henkensä uhalla, ainoastaan kahden luotettavan intiaanin seurassa, hän souti pimeän tultua kanootilla saareen. He piilottivat kanoottinsa tiheään pensaikkoon, jota kasvoi sangen runsaasti koko saarella, ja lymyilivät itsekin siinä päivän koittoon saakka. Sitten lähti Blood yksin äärimmäisen varovasti tarkasteluretkelleen. Hän lähti oikeastaan vakuuttautumaan arvelusta, joka oli syntynyt hänen päässään, ja meni niin lähelle linnoitusta kuin uskalsi ja hieman lähemmäksi kuin oli turvallista.
Hän ryömi nelin kontin eräälle mailin päässä olevalle kukkulalle, jolta hän havaitsi näkevänsä koko linnoituksen sisäisenkin rakenteen. Mukaansa varustamallaan kaukoputkella hän saattoi todeta, että hänen arvelunsa ja toivonsa oli perusteltu, eli toisin sanoen, että kaikki tykinsuut olivat suunnatut merelle päin.
Tyytyväisenä hän palasi Maracaiboon ja esitti sotaneuvostolle, johon kuuluivat Pitt, Hagthorpe, Yberville, Wolverstone, Dyke ja Ogle, ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli vallata linnoitus maan puolelta. Mentyään saaren poikki yön pimeyden turvissa tuli heidän yllättää espanjalaiset ja nujertaa heidät, ennen kuin he ehtisivät kääntää tykkinsä hyökkääjiä kohti.
Paitsi Wolverstonea, jonka luonteenlaatu vaati uhkarohkeita otteita, ottivat kaikki muut upseerit ehdotuksen sangen kylmästi vastaan. Hagthorpe vastusti sitä hillittömästi.
»Sehän on jäniksen aivoista lähtenyt suunnitelma, Peter», sanoi hän pudistaen vakavasti kaunista päätään. »Ajattelehan toki, me emme edes varmasti voi luottaa siihenkään, että pääsemme huomaamatta niin lähelle linnoitusta, että voimme vallata sen ennen kuin he ehtivät kääntää tykkinsä meitä kohti. Ja vaikka onnistuisimmekin, niin emme voi itse kuljettaa mukanamme ainoatakaan tykkiä. Meidän täytyy kokonaan turvautua pikkuaseisiimme, ja miten voimme me, vain kolmisensataa miestä (niin vähiin oli Cahusacin lähtö supistanut heidän lukumääränsä), lähteä saaren poikki hyökkäämään vihollisen kimppuun, jonka lukumäärä on kaksi kertaa niin suuri kuin meidän joukkomme?»
Muut, Dyke, Ogle, Yberville ja vieläpä Pittkin, jonka uskollisuus
Bloodia kohtaan sai hieman epävarmaksi, yhtyivät äänekkäästi
Hagthorpeen. Kun he olivat sanoneet sanottavansa, virkkoi kapteeni
Blood: »Olen miettinyt kaikki valmiiksi, olen punninnut vaarat ja
tutkinut kuinka ne ovat vältettävissä. Näin vaikeissa olosuhteissa…»
Hän vaikeni äkkiä. Sitten hän rypisti silmäkulmiaan syvissä mietteissä. Äkkiä välähti hänen kasvoillaan uusi aate. Hänen päänsä vaipui hitaasti alas ja hän istui kauan miettien ja punniten leuka rintaa vasten painuneena. Sitten hän nyökkäsi. »Niin.» Ja taas hän virkkoi: »Niin.» Hän nosti päätään ja katsoi heihin. »Kuunnelkaa», hän huudahti. »Voitte olla oikeassa. Ehkäpä tappion vaara saattaa olla liian suuri. Olkoon miten tahansa, mutta olen keksinyt paremman keinon. Me muutammekin hyökkäyksemme valehyökkäykseksi. Suoritamme sen näin.»
Hän puhui nopeasti ja selvästi ja hänen puhuessaan nousi innostuksen puna hänen upseeriensa kasvoille. Kun hän oli lopettanut, huudahtivat he kaikki yhdestä suusta, että hän oli pelastanut heidät.
»Se on nyt teossa osoitettava päteväksi», sanoi Peter Blood.