»Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana.
Kysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.»
Raa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi oli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi itsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja rivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja veivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän taakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen.
»Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan määräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko talo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle tänne.»
Sotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen vartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin kynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat silmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän Hobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa hän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan menettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen tekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja Länsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi alistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta. Täällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana.
Puutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen onnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten lähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän lähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua voitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta kuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen huonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua, jotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy, jonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä kaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto.
Baynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli, että jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui avuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja karkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan tuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien omenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo kauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista ja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka mieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä.
Kolmas luku
YLITUOMARI
Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta — Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä. Tiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei tarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut valmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta vankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan Jaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä niissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus hänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema oli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen kahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi oikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä päivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä äärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta.
Jollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna sangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä sadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin täpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi. Tangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin menetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei tarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen mielivaltaisesta kenttäoikeudestaan.