Sittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä niin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä voi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he olivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät vähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia heidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi? Pyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä säästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan lopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä Monmouthin kapinallisten.
Hän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka parittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne, jotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään, sullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine haavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood vaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän vaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos hän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt Monmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta hänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa johdonmukaisuutta.
Hänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama Jeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman tilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi kumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä ehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa vankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua löyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa.
Ulkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat olivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun muassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä onnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun hän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta sitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava mies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth eli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi uuden sodan Babylonia vastaan.
Herra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli ottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden asian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään välinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän jo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut ottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut tarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala. Sillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys saadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta.
Myöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen — niin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli ostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen punnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon mukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain.
»Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin aikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule, että olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn nyt olevan?» kysyi hän.
Nuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin. Hänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan punakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat pyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä.
»Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien, ja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset kapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen heidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa, itsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat, jotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa heitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain nurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.»
Hän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten
Tauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi.
Hänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti
tutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän.