»Aivan niin», vastasi amiraali hymyillen. »Arvasin sen jo. Jonka Jumala tahtoo hävittää, sen hän lyö sokeudella.»
»Teemmekö hyökkäyksen?» kysyi Esteban innoissaan.
»Hyökkäyksen? Tuon vesakon läpi? Se olisi samaa kuin antautua heidän armoilleen. Ei, ei, me odotamme heitä ja otamme täällä vastaan heidän hyökkäyksensä. Tulkoot koska tahansa, niin on se oleva heidän turmionsa — ja täydellinen päällepäätteeksi. Älä epäilekään sitä.»
Mutta illan tullen ei amiraalin mielenrauha enää ollut vallan yhtä täydellinen. Siihen mennessä olivat pirogit kulkeneet saaren väliä jo kuutisen kertaa ja olivat joka matkallaan vieneet sinne täyden lastin miehiä sekä — kuten Don Miguel kaukoputkellaan huomasi — ainakin kaksitoista tykkiä.
Hänen naamansa ei enää hymyillyt. Se näytti vihaiselta ja myös hieman huolestuneelta, kun hän kääntyi upseeriensa puoleen.
»Kuka hölmö se uskotteli minulle, että heitä olisi vain kolmisensataa miestä? He ovat jo vieneet maihin ainakin kaksi kertaa niin paljon.»
Vaikka hän oli hämmästynyt, niin olisi hän ollut sitä vielä suuremmassa määrin, jos olisi tiennyt totuuden asiassa, nimittäin sen, että saaressa ei ollut ainoatakaan merirosvoa eikä ainoatakaan tykkiä. Petos oli onnistunut täydellisesti. Don Miguel ei osannut arvata, että miehet, joita pirogeissa kuljetettiin, olivat joka kerralla samoja, että he matkalla saareen seisoivat tai istuivat näkyvissä, mutta paluumatkalla laivoille makasivat näkymättöminä veneiden pohjalla, jotka siten näyttivät tyhjiltä.
Espanjalaisten sotilaiden pelko, että he mahdollisesti joutuisivat yöllisen hyökkäyksen kohteeksi maan puolelta ja että kapteeni Bloodilla lisäksi oli kaksi kertaa suurempi miesluku käytettävänään kuin he olivat laskeneet, alkoi jo tarttua amiraaliinkin.
Häipyvän päivän viimeisinä tunteina sotilaat tekivät tarkalleen sen, mitä kapteeni Blood niin varmasti oli uskonut heidän tekevän — tarkalleen sen, mitä heidän täytyi tehdä puolustautuakseen hyökkäystä vastaan, jonka valmistus niin perinpohjaisesti oli osattu teeskennellä. He ryhtyivät kuin vimmatut puuhaamaan raskaiden tykkien kanssa, jotka oli asetettu hallitsemaan kapeata, merelle johtavaa salmea.
Ähkien ja hikoillen, upseeriensa kirousten ja piiskainkin pakottamina he uurastivat kauhunsekaisessa pelossa suurempien ja useampien tykkien siirtämisessä maan puolelle linnoitusta. He sijoittivat ne uusiin asemiin vastaanottamaan hyökkäystä, joka nyt saattoi millä hetkellä hyvänsä alkaa puolen mailin päässä olevasta metsästä.