Kun yö pimeni, olivat nyt ainakin espanjalaiset kutakuinkin varustettuja hyökkäyksen varalta. He olivat tavattomasti peloissaan, sillä noiden villien paholaisten häikäilemätön rohkeus oli sananpartena niillä vesillä. He seisoivat tykkiensä ääressä odottaen.
Ja heidän odottaessaan ja laskuveden alkaessa nosti kapteeni Bloodin laivasto pimeän turvissa rauhallisesti ankkurinsa ja kuten kerran ennenkin, ainoastaan priipurjeen avulla ja sekin mustaksi maalattuna hakivat kaikki neljä laivaa luotaamalla tiensä reitille, joka vei merelle johtavaan kapeaan salmeen.
Elisabeth ja Infanta, jotka kulkivat vierekkäin ensimmäisinä, olivat miltei linnoituksen kohdalla ennen kuin espanjalaiset huomasivat niiden varjomaiset rungot ja keulasta kuuluvan hiljaisen veden solinan. Heidän tarkkaavaisuutensa oli siihen saakka ollut suunnattuna toiselle puolelle. Ja nyt nousi öiseen ilmaan jotenkin samanlainen nolattujen ihmisten raivokas mylvinä kuin Baabelin kieltensekoituksessa mahtoi syntyä. Lisätäkseen sekasortoa ja saattaakseen espanjalaisen sotaväen epäjärjestykseen tyhjensi Elisabeth vasemman laitansa tykit linnoitusta vastaan kulkiessaan nopean virran viemänä sen ohi.
Huomattuaan tulleensa petetyksi, vaikka ei vielä tiennyt millä tavalla, ja että hänen saaliinsa oli livistämäisillään hänen käsistään, amiraali käski raivoissaan miehiään kuljettamaan raskaat tykit entisille paikoilleen ja komensi tykkimiehensä sillä aikaa pienemmille tykeille, ainoat, jotka hänen mahtavista, vaikka nyt voimattomista aseistaan olivat salmeen päin suunnattuina. Niillä hän avasi vihdoin, kalleimmat hetket menetettyään, tulen laivoja vastaan.
Siihen vastasi Arabella koko toisen laitansa hirvittävällä tulella. Se oli juuri tullut linnoituksen kohdalle ja lisäsi paraikaa purjeitaan. Raatavat ja kiljuvat espanjalaiset näkivät tulikielekkeiden leimahtaessa vilahdukselta sen punaiset laidat, ja sen tykkien jylinään hukkui heidän vetoköysiensä kitinä. Sen jälkeen he eivät sitä enää nähneet. Häipyessään suojaavaan pimeyteen, jonne espanjalaiset suuntasivat pienet tykkinsä, eivät pälkähästä pelastuneet laivat ampuneet enää ainoatakaan laukausta, joka olisi auttanut heidän pettyneitä ja hämmästyneitä vihollisiaan edes suunnilleenkaan määräämään heidän asemaansa.
Bloodin laivasto kärsi aivan mitättömiä vaurioita, ja kun espanjalaiset olivat saaneet sekasorrostaan edes sen verran selvyyttä, että olisivat saattaneet tulla vaarallisiksi, oli laivasto jo etelätuulen kuljettamana kulkenut kapean salmen kautta meren ulapalle.
Niinpä jäi Don Miguel de Espinosa sulattelemaan menettämänsä tilaisuuden tuottamaa katkeruutta ja miettimään, millä sanoilla hän saisi ilmoitetuksi hänen katolisen majesteettinsa ylimmälle neuvostolle, että Peter Blood oli päässyt livahtamaan Maracaibon lahdesta vieden mukanaan kaksi kahdenkymmenen tykin sotalaivaa, jotka vastikään olivat olleet Espanjan omaisuutta, puhumattakaan kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta kultakolikosta ynnä muusta ryöstösaaliista.
Raskaaksi nousi todellakin Peter Bloodin velka, jonka amiraali vannoi hinnalla millä hyvänsä perivänsä viimeistä penniä myöten.
Mutta Espanjan kuninkaan tappiot eivät pysähtyneet äsken sattuneisiin.
Sillä seuraavana iltana yhdytti kapteeni Bloodin laivasto vähän matkaa
Oruban rannikolta Venezuelan lahden suulla myöhästyneen Santo Niñon,
joka täysin purjein kiiruhti Don Miguelin avuksi.
Ensin luuli espanjalainen tapaavansa Don Miguelin voittoisan laivaston, joka palasi tuhoamasta merirosvoja. Mutta kun Arabella verraten lähellä nosti mastonsa huippuun Pyhän Yrjön viirin, havaitsi se erehdyksensä ja valiten kahdesta pahasta lievemmän — antautui.