Kapteeni Blood komensi miehet veneisiin ja käski heidän soutaa Orubaan tai minne vain halusivat. Olipa hän niinkin hienotunteinen, että auttaakseen heitä matkaan lahjoitti heille useammankin pirogin, joita hän yhä kuljetti perässään.
»Te tapaatte Don Miguelin», sanoi hän, »varmaankin sangen pahantuulisena. Viekää hänelle terveiseni ja sanokaa hänelle, että rohkenen muistuttaa häntä siitä, että hän itse on syypää kaikkeen siihen pahaan, mitä hänelle on tapahtunut. Se paha, minkä hän pani alkuun lähettäessään veljensä epäviralliselle ryöstöretkelle Barbados-saarelle, on sattunut hänen omaan nilkkaansa. Kehoittakaa häntä vastedes ajattelemaan kahdesti ennen kuin laskee paholaisensa englantilaisten siirtomaiden kimppuun.»
Niin sanoen hän jätti Santo Niñon kapteenin astumaan veneeseen ja lähti itse tutkimaan uuden saaliinsa arvoa. Kun luukut avattiin, havaittiin että laivan kannen alla oli ihmislasti.
»Orjia», sanoi Wolverstone ja pysyi väitteessään kiroten espanjalaisten roistomaisuutta, kunnes laivan mustista uumenista kiipesi esille Cahusac räpytellen silmiään auringonpaisteessa.
Oli siinä muutakin kuin auringonpaiste, joka sai bretagnelaisen räpyttelemään silmiään. Ja ne, jotka hänen perässään nousivat ihmisten ilmoille — jäännös hänen entisestä miehistöstään — kirosivat häntä pelottavasti hänen raukkamaisuutensa vuoksi, joka oli saattanut heidät kiitollisuudenvelkaan pelastumisestaan samoille miehille, jotka he vastikään olivat jättäneet kuolemaantuomittuina.
Santo Niño oli tavannut heidän purtensa ja upottanut sen, ja Cahusac oli hädin tuskin pelastunut joutumasta hirteen tullakseen sitten pitkäksi aikaa Rannikon veljeskunnan pilkan esineeksi.
Monta kuukautta sai hän sittemmin Tortugassa alituiseen vastata kysymykseen:
»Minne sinä tuhlasit kaiken sen kullan, minkä Maracaibosta sait?»
Kahdeksastoista luku