Hänen huulensa vääntyivät outoon hymyyn ja hänen tummien kulmakarvojen alla vilkkaasti loistavissa silmissään välähti tuska — tuska, joka sekoittui hänen äänestään kuulostavaan ivaan. Mutta kaikesta siitä ei neiti Bishop huomannut muuta kuin ivan. Se suututti häntä.
»Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini, kapteeni
Blood», sanoi hän, ja silloin parahti hänen ylhäisyytensä ihmeissään:
»Kapteeni Blood!» huusi hän. »Oletteko te kapteeni Blood?»
»Mitä muuta te sitten odotitte?»
Blood lausui kysymyksensä väsyneesti, hajamielisesti. »Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini.» Julma lause täytti kokonaan hänen ajatuksenpa kaikuen kaikumistaan hänen aivoissaan.
Mutta lordi Julian ei antanut perään. Hän otti kapteenia hihasta toisella kädellään ja viittasi toisella poistuvaa, masentunutta Don Miguelia.
»Onko minun käsitettävä asia niin, ettette aio hirttää tuota espanjalaista roistoa?»
»Minkä vuoksi minun pitäisi hirttää hänet?»
»Sen vuoksi, että hän on kirottu merirosvo, kuten voin todistaa ja olen jo todistanut.»
»Oh», sanoi Blood ja lordi Julian ihmetteli riutunutta ilmettä hänen kasvoillaan, jotka muutama hetki sitten olivat olleet niin lujat ja häikäilemättömät. »Minä olen kirottu merirosvo itsekin, joten minun täytyy olla sääliväinen kaltaisiani kohtaan. Don Miguel saa mennä.»