»Ja te luulette, että he lähtevät minun kanssani ahdistamaan veljiään — Rannikon veljeskuntaa? Sieluni kautta, lordi Julian, väärinkäsitys on teidän puolellanne. Eikö Englannissa enää ole pienintäkään tietoa kunniantunnosta? Oh, ja siinä on vielä muutakin. Luuletteko, että minä saattaisin ottaa valtakirjan Jaakko kuninkaalta? Vakuutan teille, että en saastuttaisi käsiäni sillä, vaikka ne ovatkin merirosvon ja varkaan. Te kuulitte neiti Bishopin tänään sanovan minua merirosvoksi ja varkaaksi — halveksittavaksi olioksi — hylyksi. Mutta kuka minut on siksi tehnyt? Kuka on tehnyt minusta merirosvon ja varkaan?»
»Jos olitte kapinallinen…», alkoi hänen ylhäisyytensä.
»Teidän täytyy tietää, etten ollut sellainen — en vähääkään kapinallinen. Sitä ei koskaan edes otaksuttukaan. Jos niin olisi, saattaisin antaa sen heille anteeksi. Mutta he eivät voi sillä peittää häpeäänsä. Ei, ei. Siinä ei tapahtunut mitään erehdystä. Minut tuomittiin juuri siitä, mitä olin tehnyt. Tuo verenhimoinen vampyyri, lordi Jeffreys, tuomitsi minut kuolemaan, ja hänen arvon isäntänsä Jaakko Stuart lähetti minut sittemmin orjuuteen sen vuoksi, että olin tehnyt armeliaisuuden työn, sen vuoksi että säälistä ja ajattelematta uskontoa tai politiikkaa olin koettanut lievittää kanssaveljieni kärsimyksiä, sen vuoksi että olin sitonut miehen haavat, joka todistettiin maanpetturiksi. Siinä oli koko minun rikkomukseni. Te löydätte sen kyllä asiakirjoista. Ja sen vuoksi minut myytiin orjaksi, sen vuoksi, että Englannin lain mukaan, kuten Jaakko Stuart sitä vastoin Jumalan lakia tulkitsee, on se, joka suojaa ja lohduttaa kapinallista, itse myös tuomittava kapinallisena. Voitteko uneksiakaan, mies, mitä orjana oleminen on?»
Hän vaikeni päästyään vihansa huippuun. Hetken hän oli ääneti ja heitti sen sitten pois, aivan kuin se olisi ollut päällysviitta. Hänen äänensä oli taas matala ja häneltä pääsi väsymyksen ja halveksunnan sekainen nauru.
»Kas niin. Minä tulistuin joutavasta. Olen selittänyt asioitani ja se ei, Jumala sen tietää, kuulu tapoihini. Olen kiitollinen teille, lordi Julian, ystävällisistä aikeistanne. Olen sitä todellakin. Mutta ymmärrättehän ehkä. Te näytätte siltä.»
Lordi Julian seisoi liikkumattomana. Häneen koskivat syvästi toisen sanat, tulisen kaunopuheinen purkaus, joka muutamalla terävällä, selväpiirteisellä vedolla niin vakuuttavasti oli ilmaissut miehen katkeran syytöksen ihmiskuntaa kohtaan, hänen täydellisen puolustuksensa ja puhdistuksensa kaikesta, josta häntä saattoi syyttää. Hänen ylhäisyytensä katseli miehen pelottomia kasvoja, jotka loistivat kalpeina suuren perälampun valossa, ja hänen omat silmänsä saivat huolestuneen ilmeen. Hän oli nolo.
Hän huokasi syvään. »Sääli», virkkoi hän hitaaseen tapaansa. »Oh, piru vie, kirotun sääli!» Hän ojensi kätensä, äkillisen jalomielisyyden puuskassa. »Mutta ei mitään loukkauksia meidän välillämme kapteeni Blood.»
»Oh, ei mitään. Mutta… minä olen merirosvo ja varas.» Hän nauroi ilottomasti ja välittämättä ojennetusta kädestä kääntyi kantapäillään ja lähti.
Lordi jäi hetkeksi paikalleen ja katseli peräparrasta kohti poistuvaa solakkaa olentoa. Sitten hän antoi kätensä hervottomana pudota sivulleen ja lähti pois.
Aivan hyttiin johtavan käytävän suussa hän törmäsi neiti Bishopiin. Tyttö ei ollut vielä päässyt käytävästä, sillä hänen selkänsä oli lordiin päin ja hän käveli samaan suuntaan kuin lordikin. Mies seurasi häntä, mutta hänen ajatuksensa olivat liiaksi kiintyneet kapteeni Bloodiin, jotta hän olisi huomannut tytön liikehtimistä sillä hetkellä.