»Rauhoitu itse, Peter. Oletko sinä tullut hulluksi! Aiotko saattaa meidät kaikki helvettiin tuon hellimäsi kylmän tyttöletukan vuoksi?»
»Vaiti!» huusi Blood raivostuen äkkiä.
Mutta Wolverstone ei vaiennut. »Se on totuus, sinä mieletön mies. Tuo kirottu hienohelma on tekemäisillään sinusta pelkurin. Hänen vuokseen sinä pelkäät — eversti Bishopin veljentyttären vuoksi! Jumaliste, mies, sinä saat aikaan kapinan laivalla, ja minä ryhdyn ennemmin johtamaan sitä kuin lähden Port Royaliin roikkumaan hirressä.»
Heidän katseensa yhtyivät ja siinä kohtasi toisensa synkkä raivo ja syvä viha, hämmästys ja suru.
»Ei ole kysymyskään kenenkään muun antautumisesta koko laivalla kuin minun», sanoi Blood. »Jos Bishop voi tiedottaa Englantiin, että minut on saatu kiinni ja hirtetty, niin hän on tehnyt itsestään kuuluisan miehen ja samalla saanut tyydytetyksi henkilökohtaisen vihansa minua kohtaan. Sen pitäisi hänelle riittää. Lähetän hänelle sanan ja tarjoudun antautumaan hänen omalla laivallaan tuoden tullessani neiti Bishopin ja lordi Julianin, mutta vain sillä ehdolla, että Arabella saa jatkaa matkaansa estelemättä. Siihen kauppaan hän on varmaan suostuva, jos tunnen häntä vähääkään.»
»Sitä kauppaa ei koskaan tehdä», vastasi Wolverstone ja hänen tulisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi. »Sinä olet niin hullu, Peter, ettet sinä pysty edes ajattelemaankaan.»
»En kuitenkaan niin hullu kuin sinä vaatiessasi taistelua noiden kanssa.» Hän viittasi kädellään takaa-ajavia laivoja, jotka hitaasti mutta varmasti lähenivät. »Ennen kuin olemme kulkeneet puoltakaan mailia, ovat ne meidän vierellämme.»
Wolverstone kirosi hartaasti ja vaikeni sitten äkkiä. Ainoalla silmällään hän oli huomannut hoikan olennon, joka harmaaseen silkkiin puettuna nousi portaita ylös. He olivat olleet niin kiihtyneitä, etteivät olleet huomanneet neiti Bishopin tulevan hyttiin johtavan käytävän ovesta. Olipa muutakin, joka oli jäänyt huomaamatta peräkannella seisovilta miehiltä, vieläpä heidän alapuolellaan seisovalta Pittiltäkin. Muutama tuokio sitten oli Ogle, tykkikannen miehistön suurimman osan seuratessa hänen perässään, sukeltautunut esille ja joutunut heidän kanssaan matalalla äänellä käytyyn, mutta sitä tuimempaan sanakiistaan siitä, että nämä olivat jättäneet työnsä tykkien ääressä.
Blood ei huomannut heitä vieläkään. Hän oli kääntynyt katsomaan neiti Bishopia ja ihmetteli, että tämä nyt oli uskaltautunut peräkannelle, vaikka koko eilisen päivän oli vältellyt kapteenia. Tytön läsnäolo tällä hetkellä, ottaen huomioon varsinkin Bloodin ja Wolverstonen välisen väittelyn luonteen, oli harmillista.
Erinomaisen suloisena ja sievänä kiiltävän harmaassa silkkipuvussaan hän pysähtyi Bloodin eteen. Heikko levottomuuden puna nousi hänen somille poskilleen ja hänen kirkkaat pitkäripsiset silmänsä säteilivät suoruutta ja rehellisyyttä. Hänellä ei ollut hattua päässään ja hänen kullanruskean tukkansa vallattomat kiharat liehuivat hurmaavasti aamutuulessa.