Väkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain kykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän koetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa.
Tästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet, päinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi.
Bloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan lepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen laivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja kun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien merirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla Rannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku, herjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon, jonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän oli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä niin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla siihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin vilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka hän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa ja joka päivä urhoollisesti alistui sietämään eversti Bishopin osoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä se suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että tytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle, hienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä mahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli ollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan rinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää?
Ymmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun koirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina pakenevaa varjoaan.
Hän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen silmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se mikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden avulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä.
Vene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien ja jysähdellen Arabellan punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi merkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä kilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli pitkän valittavan vonkaisun.
Äänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi solakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa, kultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa arvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla varustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille.
»Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi
Bloodille kokoontaitetun paperin.
Blood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja housuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas ilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan.
Blood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu», sanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen.