»Rommi», vastasi kapteeni Blood uudelleen ja hymyili. »Juuri rommi. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi. Miksi sinä et vastaa minun kysymykseeni? Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?»
»Se on tehty jo», sanoi Wolverstone. »Kiitä Luojaasi siitä, että osasit pitää suusi kiinni kunnes minä tulin. Oletko kyllin selvä käsittääksesi mitä sanon?»
»Humalassa tai selvänä, yhdentekevä. Minä ymmärrän aina sinua.»
»Kuuntele sitten.» Ja nyt tuli juttu, jonka Wolverstone äsken oli keittänyt kokoon. Kapteeni jännitti itseään käsittääkseen sen.
»Se käy todesta», sanoi hän Wolverstonen lopetettua. »Ja… oh… ei mitään vahinkoa! Kiitos sinulle, Vanha Susi… uskollinen Vanha Susi! Mutta maksoiko se vaivan? Minä en enää ole mikään merirosvo, en koskaan enää… Se on lopussa…. lopussa… sanon minä!» Hän paukautti nyrkillään pöytään ja hänen silmissään välähti äkkiä tuli.
»Tulen luoksesi puhumaan uudelleen sitten kun aivoissasi on vähemmän rommia», sanoi Wolverstone nousten seisomaan. »Sillä välin on sinun muistettava se juttu, jonka kerroin sinulle, etkä saa sanoa sanaakaan, joka saattaisi tehdä minusta valehtelijan. He uskovat kaikki minua, nekin, jotka tulivat kanssani Port Royalista. Olen saanut heidät uskomaan. Jos he tietäisivät, että sinä vakavissasi olet ottanut vastaan valtakirjan ja samassa tarkoituksessa kuin Morgan sen teki, niin arvannet mitä siitä seuraisi.»
»Helvetti siitä tulisi, mutta siihen minä olenkin kypsä», vastasi kapteeni.
»Sinä tulet hellämieliseksi», sanoi Wolverstone. »Huomenna puhumme asiasta uudelleen.»
Niin he tekivätkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä sinä päivänä eikä liioin seuraavinakaan niin kauan kuin kesti sadekautta, joka juuri silloin alkoi. Pian ovela Wolverstone keksi, ettei se ollut rommi, joka Bloodia vaivasi. Rommi oli tosin tulos, mutta ei millään muotoa syy hänen täydelliseen välinpitämättömyyteensä. Hänen sydäntään jäyti haava, ja Vanha Susi tiesi tarpeeksi paljon käsittääkseen sen laadun. Hän kirosi kaiken, mikä hametta kantoi, ja koska hän tunsi maailmaa, hän odotti taudin paranemista. Mutta se ei mennyt ohi. Ellei Blood istunut noppaa pelaten ja juopotellen Tortugan rantakapakoissa — seurustellen olioiden kanssa, joita hän terveempinä päivinään olisi halveksinut, sulkeutui hän hyttiinsä Arabellalla yksin ja puhumattomana. Hänen ystävänsä kuvernöörin talossa hämmästyivät hänessä tapahtunutta muutosta ja koettivat käännyttää häntä paremmalle tielle. Mademoiselle d’Ogeron, joka erityisesti oli huolissaan hänestä, lähetti miltei joka päivä hänelle kutsun, mutta sangen harvoihin Peter Blood edes vastasi.
Myöhemmin, kun sadekausi läheni loppuaan, tulivat hänen kapteeninsa hänen luokseen ja ehdottivat tehtäväksi tuottavia ryöstöretkiä espanjalaisiin siirtokuntiin. Mutta kaikkeen hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka, kun viikot kuluivat ja ilmat asettuivat, alussa aiheutti kärsimättömyyttä ja lopuksi suuttumusta.